Haparointia

Stressaan lakosta ja sen vaikutuksista tuleviin IVF-hoitoihin.

Vaikka koen lakon olevan hyvällä ja oikealla asialla, tunnen surua ja turhautumista niiden puolesta, joiden hoidot siirtyvät.

Meidän ensikäyntiaikamme on toukokuussa, mutta pelkään, että sekin perutaan lopulta kiireellisempien tieltä.

Yritän olla ajattelematta asiaa, mutta se on vaikeaa.
(Siinäpä muuten koko elämäni tiivistettynä.)

Pian ajatukset ovat niin solmussa, että saan jopa sanottua huoleni ääneen Miehelle, mitä en edelleenkää yleensä tee. Mies toteaa, ettei kannata huolehtia etukäteen, kun emme mitenkään voi tietää, vaikuttaako lakko meidän käyntiaikaamme, koskeeko koko asia edes meitä.

Mutta olen niin turtunut siihen, että jokin menee pieleen, että alan automaattisesti etsiä sitä, mikä se tällä kertaa olisi. Mikä on se, mikä ei tällä kertaa toimi, minkä takia jotain ei-toivottua tapahtuu.

Selaan tulevia päiviä ja kuukausia mielessäni tottuneesti kuin lapsena Apu-lehden sivuja, joilta piti etsiä kuvien sekaan piilotettu Jallu-hymynaama. Minä etsin estettä. Jotain, mikä menee huonosti.

Meitähän se koskee, tietenkin.
Keitä muita muka, jos ei meitä?

Olen jo pitemmän aikaa tuntenut oloni jotenkin hajanaiseksi. Epävarmaksi tavalla, jota en ennen ole niin vahvasti tiedostanut.

Kuin työntäisin käteni peitettyyn laatikkoon ja haparoisin sokkona tunnusteltavaa. Löytäisin jotakin epämääräistä ja liukasta, joka ei meinaa pysyä otteessani. Enkä olisi ihan varma, onko siinä se, mikä minun pitikin löytää vai jotain muuta, jonka takana varsinainen löydettävä asia on.

Kuin en olisi ihan varma, miten tätä elämää kuuluisi elää.
Millainen minun pitäisi olla.

Miten tällaisen surun ja jatkuvan epävarmuuden kanssa kamppalevan tulisi käyttäytyä?

En tiedä, miten asettelisin itseni näiden asioiden painon kanssa.
Vaihdan asentoa jatkuvasti, eikä se auta, sopivaa ei löydy.

Istumme iltaa ystäväpariskunnan kanssa. Ei mitään erityistä. Pariskunnan vaimo on leiponut mokkapaloja, syömme niitä ja puhumme sitä sun tätä. Heidän päättyneestä putkiremontistaan, asuntonäytöstä, johon olemme Miehen kanssa menossa parin päivän päästä.

Huomaan olevani tavallista hiljaisempi.
Kuuntelen muiden keskustelua puolella korvalla, osin omissa ajatuksissani.

Olen samaan aikaan olemassa kahdessa maailmassa.
Siinä, missä kaikki on ihan hyvin, ja siinä, missä ei todellakaan ole.

Näitä kahta tasoa on välillä hyvin vaikeaa hahmottaa ja erottaa toisistaan, eikä maailmojen välillä ole helppo sukkuloida. Jos niiden välille jää jumiin kellumaan, tavalliset, mukavat tilanteet saatavat tuntua päälleliimatuilta, epäaidoilta.

Myöhemmin pelaamme lautapeliä, ja se on ihan mukavaa.
Kun Mies töpeksii omalla vuorollaan, nauran muiden mukana.

Nostan uuden kortin ja ajattelen samalla, että minulla on hauskaa, olen hyvällä tuulella ja pirteä.

Sehän on hauskaa, onhan?
Mitä muutakaan se voisi olla?

Tunnenko oikeasti näin, vai kuvittelenko, luulenko vain tuntevani?
Tunteeni vaikuttavat välillä kuuluvan jollekin toiselle. Tai en ainakaan ole täysin varma, ovatko ne omiani.

Voiko minulla ylipäänsä olla aidosti hauskaa?
Lasketaanko se hauskaksi, jos ajattelee hetken ihan muuta eikä ole silloin täysin lohduton?

Olenko sisältä jo niin kuivaksi näivettynyt, etten oikeasti tunne enää mitään?
Ja yritän peittää sen näillä rippeilla, joita hädin tuskin emootioiksi lasketaan?

Kuinka paljon pinnistelen, häivytän sitä, mitä oikeasti on?
Mitä oikeasti ei ole?

Pelkään, että kadotan yhteyden itseeni.
Mitä jää jäljelle, jos se häviää?

Seuraavana aamulla töihin ajaessa uppoan ajatuksiini.

Reittini menee näin: Vasen, vasen, oikea, vasen, oikea, vasen, oikea, oikea, vasen, vasen.

Liikennevaloissa jumittaessa mietin, mitä jos jossain vasempien ja oikeiden välissä ajaisinkin vain suoraan? Poikkeaisin kaavasta.

Äkkiä minut valtaa lähes vastustamaton halu tehdä niin.

En kerrankin toimisi niin, miten pitää ja tulee toimia, miten minun oletetaan toimivan.
Toimisin vain intuitiivisesti siten, miltä minusta tuntuu, miten haluan toimia.

Jos vain ensin tietäisin, mitä se on.