maanantai 4. huhtikuuta 2022

Tabuista tabuin

Kaveri kertoo whatsapp-ryhmässä postiivisesta raskaustestistä. Hän odottaa toista lastaan.
Tämä ei ole varsinaisesti kovin suuri yllätys. Hänelle sataa onnitteluja, sydämiä, huutomerkkejä.

Hetkessä minut nykäistään pinnan alle, kuin olisin pahaa-aavistamattomana paikoillaan kellunut koho. Yritän saada aikaiseksi järkevää tekstiä. Kirjoittaa toisintoa muiden lauseista mutta vähän eri sanoin.

Kumpa hän saisi keskenmenon.

Ajatus kiitää lävitseni nopeammin kuin ehdin käsittää. Halkaisee minut kahtia.

Tähän on siis tultu.

Näin pitkälle, tähän syvyyteen, tälle sysimustalle puolelle.

Kaikkein alhaisimpaan pohjaan asti.

Kun hän myöhemmin kertoo kuulumisia varhaisultrasta, ummistan korvani, en halua kuulla.
Samalla pidätän hengitystäni.

Kumpa siellä ei olisi mitään.

Kumpa joku muukin joskus epäonnistuisi, kuin vain minä.

Tottakai siellä on joku, ja kaikki on hyvin.

Ajatukseni jäävät salaisuudeksi pinnan alle.

Jos ihan rehellisiä ollaan, tämä ei ole suinkaan ensimmäinen tilanne, kun ajatuksissa on käynyt tuollaista. Samanlaista on häivähtänyt mielessäni aiemminkin, mutta lyhyemmän aikaa, vain niin ohikiitävän hetken, että on ollut helpompi teeskennellä, ettei sitä koskaan ollutkaan.

Välähdyksiä.

Valollaan taivasta halkovan salamaniskun kaltaisia, jotka sokaisevalla kirkkaudellaan hetken ajan tuovat näkyväksi jotain, mitä ei normaalisti näe. Joista vasta muutamaa sekuntia myöhemmin ymmärtää, mikä se oli, ja mitä ylipäänsä tapahtui.

Kun työkaverini sai viime vuonna keskenmenon, tunnustin yhdelle ystävälle suhtautuneeni asiaan ristiriitaisesti. Kerroin olleeni jollain tasolla helpottunut, ja toisaalta tunteneeni samantien syyllisyyttä.

Jätin mainisematta, että syyllisyyteni johtui tarkalleen ottaen siitä, että olin salaa muutaman sekunnin murto-osan ajan vakavissani toivonut sitä.

Vaikka tiesin, ettei siinä ollut kertakaikkiaan mitään järkeä, jälkeen päin en voinut olla miettimättä, oliko työkaverin keskenmeno osittain minun syytäni? Olinko aiheuttanut sen kielletyillä ajatuksillani?

Toivomalla, ettei minun tarvitsisi seurata jälleen kerran uusien loputtomilta tuntuvien kuukausien ajan jonkun toisen edistyvää raskautta, hehkua, onnea, kuten olen jo lukemattomia kertoja tehnyt. Haaveiden muuttumista todesta konkretiaksi, perusarjeksi, siinä silmieni edessä. Eikä sen enempää tai vähempää kuin kahdeksan tuntia jokaikinen arkipäivä.

Eihän sellaista kukaan saa toivoa, ei sekuntiakaan.
Ei millään hetkellä, ei edes sillä kaikista heikoimmalla.

Oliko työkaverin sisällä kasvanut, suuresti toivottu lapsi saanut osakseen hyvää energiaa satojen ellei tuhansien kauniiden ajatusten muodossa, ja sitten oli tullut se yksi ilkeä ajatus, minun ajatukseni, joka oli tappanut sen?

Ystäväni, jolle raotin näitä mietteitä ja sisintäni, on erittäin ymmärtäväinen ja sympaattinen ihminen.

Hän ei voinut käsittää, miten kukaan ikinä, missään tilanteessa, voisi ajatella noin.

Se meni täysin yli hänen ymmärryksensä. Vaikkei hän varsinaisesti sanonut sitä ääneen, aistin hänen järkytyksensä. Sen, että siis, kyllähän nyt ihminen voi surullinen ja tuskainen olla lapsettomuudestaan, mutta että tuollainen, tuolla tavalla.

Silloin todella käsitin ensimmäistä kertaa tuntevani jotain sellaista, minkä tunteminen on valtava tabu.

Se tabuista tabuin.

Tämä ystäväni vain vaivoin peittämä tyrmistys palasi mieleen, kun pahantahtoinen salama välähti jälleen kerran, tuoden synkkyyden ajatuksiini kirouksen lailla.

Mikä näiden ajatusten taustalla on, ja miksi ne järkyttivät superempaattista ystävääkin niin paljon?

Lienee jonkinlainen yleinen totuus, että läheisilleen tulee toivoa lähtökohtaisesti vain hyvää.

Vaikka suomalaisia kuulee tituleerattavan erityisen kateelliseksi kansaksi, kateus mielletään edelleen häpeälliseksi tunteeksi, jota ei ainakaan saisi myöntää. Ei mieluiten itselleenkään, saati muille. 

Kateutta pidetään heikkoutena, näyttönä jonkinlaisesta holtittomuudesta, kenties mielen kurin puutteesta. Siksi kateudella on myös lapsellisuuden leima. Se on merkki keskenkasvuisuudesta ja kypsymättömyydestä, siitä ettei ihminen ole vielä ymmärtänyt elämästä tarpeeksi.

Ja jos läheistä tai ylipäänsä ketään ei pidetä sopivana edes kadehtia, miten pitäisi suhtautua siihen, että jollekulle läheiselle toivotaan hetkellisesti ihan suoranaista pahaa, epäonnea?

Vieläpä ihan selvin päin?

Sepä tässä kaikkein merkillisintä onkin, että uskomatonta kyllä, näissä ajatuksissanihan ei ole mitään henkilökohtaista. Mutta miten kukaan voi toivoa toiselle Jotain Niin Käsitttämättömän Kamalaa kuin keskenmenoa, ilman että se on erittäin henkilökohtaista?

Noh.

Asiahan on niin, etteivät synkät ajatukset johdu siitä, että toivoisin jollekulle nimenomaiselle ihmiselle, tässä tapauksessa kaverilleni, mitään pahaa. Että minulla olisi jotain häntä vastaan.

Oikeastaan sillä ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, tai kenenkään muun ulkopuolisen kanssa.

Se liittyy puhtaasti tunteeseen, joka minussa hänen kauttaan herää, halusin sitä tai en.
Toiveeseen, ettei minun tarvitsisi kohdata sitä tunnetta, koska se on niin uskomattoman vaikeaa.

Tietenkään en oikeasti toivo, että kukaan menettäisi lapsensa. Puhumattakaan siitä, että juuri kyseinen kaverini menettäisi juuri kyseisen syntymättömän lapsensa.

Toivoisin vain, ettei sitä olisi.

Että se vain kenenkään huomaamatta häviäisi.
Vaikka eihän se ole enää mahdollista, sehän on jo huomattu.

En luonnollisestikaan ylipäänsäkään toivo, että kukaan läheiseni tai hänelle rakas henkilö kuolisi.

Mutta kun itsellä on niin vaikea hengittää, on epätoivoissaan valmis ottamaan vastaan mitä tahansa, mikä sitä edes vähän helpottaisi.

Vaikka sitten jonkun toisen epäonni, suru, tuska.

Ainakin siltä se hetkellisesti tuntuu. Sillä hetkellä siinä vaikuttaa olevan paljonkin järkeä.

Vaikka eihän se todellisuudessa helpota mitään. Mitä väliä sillä on, onko seuraava sisäänhengitykseni vähän helpompi, kun sitä seuraavassa jo puristaa taas? Ei jonkun toisen menetys poistaisi omaani, tekisi sitä yhtään sen vähemmän todelliseksi.

Mutta juuri sillä hetkellä se olisi poissa näkyvistä, tietoisuudesta, niin ettei sitä tarvitsisi ajatella.

Peittäisi juuri sen verran, kuin tarvitsee.

Toive kaverin keskenmenosta ei ole mitään muuta kuin viesti siitä, että haluaisin katsoa pois päin.
Ja jos minun ei ole mahdollista katsoa pois päin, vaikka sitä tarvitsisin, esimerkiksi sen takia, että reaktiotani odotetaan ja se oletetaan olevan tietynlainen, seuraavaksi paras vaihtoehto vaikuttaa olevan, että se mitä pitäisi katsoa, katoaisi, menisi vain pois.

Ettei olisi enää mitään, mitä katsoa, mihin reagoida.

Kun katson jonkun toisen onnistumista symboloivaa ultrakuvaa, se heijastaa peilin lailla takaisin omat pahimmat pelkoni.

Vaikka elän niiden pelkojen kanssa jo valmiiksi kokoajan, ihan joka päivä, näissä hetkissä ne ottavat konkreettisemman, entistä pelottavamman muodon. Tulevat lihaksi, heräävät eloon.

Kuin kiinteästä, karmivasta esineestä tulisi aave, jolla on kyky liikkua, tulla kohti.

Ne ottavat suruni ja teroittavat sen pahimman terän niin pistäväksi, että se voisi vaivatta lävistää kaikkein vahvimmankin metallin.

Se tunne on niin sietämätön, että siinä on valmis hyväksymään minkä tahansa ratkaisun, joka vain veisi sen pois, edes hetkellisesti, vaikka vain minuutiksi.

Kaikki tahattomasti lapsettomat eivät koskaan ajattele tällaista.
Mutta toiset, itseni mukaan lukien, ajattelevat.

He, jotka tulevat tänne asti, eivät ole pahoja, vääriä, heikkoja, epäinhimillisiä.

He ovat yksinkertaisesti lohduttomia, ja lohduttomuudessaan keinottomia, epätoivossaan rimpuilevia.

Heidän hengityksensä on salpaantunut haukkoessa happea kuivalla maalla.

He ovat surun murtamia.

Ja ennen kaikkea jähmeitä pelosta.


14 kommenttia:

  1. Oletko harkinnut terapiassa vaikeiden tunteiden käsittelyä? Kirjoituksistasi tulee vaikutelma, että lapsettomuus aiheuttaa sinulle kärsimystä jokapäiväisessä elämässä. Ei terapia lasta tuo, mutta se voisi auttaa elämään asian kanssa. Vähentää tuskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Olet oikeassa, kyllä voidaan puhua jokapäiväisestä kärsimyksestä, mitä tahaton lapsettomuus minulle tällä hetkellä aiheuttaa.

      Olen harkinnut ajatuksen tasolla jonkinlaisen keskusteluavun hakemista jo pitempään, kuitenkaan toimeen tarttumatta. Olen tiedostanut, että jossain vaiheessa minun todennäköisesti kannattaisi käsitellä lapsettomuutta ulkopuolisen kontaktin kanssa joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin. Tulin raskaaksi tai en.

      Vaikka se voi omituiselta kuulostaa, olen myös miettinyt sitä, että jos tulisin joskus kuin ihmeen kaupalla raskaaksi, sekin voisi olla mahdollinen avun tarvitsemisen paikka. Miten käsitellä tahattoman lapsettomuuden kokemukset osaksi omaa matkaa ilman, että ne jäävät painolastiksi.

      Tällä hetkellä olen miettinyt, että ehkäpä (viimeistään) sitten, jos IVF-hoidoissa tulee lisää vastoinkäymisiä, olisi aihetta hakea apua.

      Helposti sitä tulee ajateltua, ettei ehkä juuri NYT vielä ole sellainen (ts. "niin huono") tilanne, vaikka eihän se tietenkään niin todellisuudessa ole, että olisi olemassa jokin selkeä raja avun tarvitsemisen ja ei-tarvitsemisen välillä.

      Poista
  2. "Ja ennen kaikkea jähmeitä pelosta". Tuohon voin samaistua erittäin hyvin, ikävä kyllä.
    Osaat kirjoittaa todella hienosti lapsettomuuskriisin aikana koettavista inhottavistakin tunteista. Nekin taitaa olla pakko vaan kohdata, vaikka itsekään en niistä ylpeä ole ja omat ajatukset usein hävettää.

    T. Saara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi, Saara!

      Olen samaa mieltä, että vaikka kuinka inhottavia tunteita tahattomaan lapsettomuuden sisältyy, niiden sivuuttaminen, tai mikä pahempaa, kieltäminen, ei ole kuitenkaan lopulta hyvä vaihtoehto oman jaksamisen kannalta.

      Samoin kuin sinä, olen hyvin usein hävennyt näitä synkimpiä ajatuksiani. Miettinyt, ei kai kukaan muu ajattele näin mustasti, minussa siis täytyy olla jotain todella pahasti pielessä?

      Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ei ole, ja kyllä ajattelee.
      Näistä mustista hetkistä kirjoittamalla haluan tehdä omalta osaltani jotain sen eteen, että häpeä hälvenisi.

      Poista
  3. Minäkin olen ajatellut noin. Kun ystävä tuli keskenmenon jälkeen uudestaan (helposti) raskaaksi, ensimmäinen ajatukseni oli, että ehkä sekin menee kesken. Olen myös ajatellut syntymättömästä lapsesta, että ehkä sillä onkin joku vamma, eikä se ole terve. En ole itse päässyt perille siitä, mistä nämä kaikista synkimmät ajatukset kumpuaa, mutta onneksi sinä olet, nyt ymmärrän itseänikin paremmin. Jostain syystä sitä siis alitajuisesti kuvittelee, että jos jollakin muullakin menisi huonosti tai vielä huonommin, se jotenkin parantaisi omaa oloa, edes hetkeksi. Vaikka eihän se sitä tee. Et arvaa miten paljon lohtua viimeiset rivisi toivatkaan, olen monesti näiden tunteiden takia tuntenut olevani huono ihminen ❤️

    Terapia voi tosiaan auttaa, olen itse käynyt nyt vuoden ajan parin kuukauden välein juttelemassa asiasta. Minua se on auttanut tunteiden käsittelyssä, olen saanut keinoja niiden kanssa elämiseen, mutta ei sekään valitettavasti tuskaa vähennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutunkuuloisia ajatuksia! Kyllä itsekin ensimmäisiä kertoja oikeasti säikähdin, että nytkö sitten olen lopullisesti sekoamassa, kun tällaisia mietin..?

      Siihen tulokseen olen kuitenkin tullut, että kyseessä on ainakin omalla kohdallani tietynlainen äärimmilleen virittynyt välttämiskäyttäytyminen.

      Ei me olla huonoja ihmisiä. ♥ Mutta me ollaan surullisia ja peloissaan.

      Kun ei vain haluaisi kohdata niitä omia kipeitä asioita eikä jaksaisi yrittää kamppailla niihin liittyvien tunteiden kanssa, tuntuu helpommalta, että ne esiin nostanut asia (toisen raskaus, vauva, lapsi) vain yksinkertaisesti menisi pois, lakkaisi olemasta. :/

      Hienoa kuulla, että olet hakenut ja saanut keskusteluapua, josta koet olevan hyötyä. Näin itsekin sen ajattelen, että lapsettomuuden kipua tuskin mikään (paitsi lapsen saaminen) voi poistaa, toki sen kanssa elämiseen voi saada uusia näkökulmia ja keinoja, mikä on sekin arvokasta.

      Poista
  4. Nämä ajatuksesi sopivat muihinkin kuin lapsettomuuden aiheuttamaan osattomuuden tunteiiin. Esimerkiksi jätettynä ja hylättynä en kestä nähdä ja kuulla hehkutusta rakkaudellisesta parisuhteesta.
    Miksi minun osakseni ei tule rakastetuksi tuleminen, toisten onni muistuttaa siitä kipeästi. Ymmärrän sinua neiti Kuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu, tämä on varmasti ihan totta. Samantyylisiä synkkiä ajatuksia ja kateellisuuden tunteita voi tulla monenlaisissa muissakin elämäntilanteissa, reaktiona johonkin, joka muistuttaa siitä omasta avohaavasta, johon sattuu edelleen niin paljon.

      Minua on auttanut jonkin verran se klassinen toteamus, että ajatukset ovat lopulta vain ajatuksia. Ne eivät itsessään satuta ketään, jos ne pitää omana tietonaan tai/ja jakaa niitä vain valituille, jotka ymmärtävät.

      Myös kaikki tunteet ovat yhtä lailla sallittuja, eikä niitä mielestäni kannata yrittää asettaa mihinkään tiettyyn järjestykseen tai janalle, jonka päissä on "ihan sallitut" ja "ei niin sallitut", niin kuin esimerkiksi hämmentynyt ystäväni yritti epähuomiossa minulle tehdä.

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  5. Tuttuja tunteita. Niin kauan, kuin ne menevät ohi yhtä nopeasti kuin putkahtavat mieleen, pidän niitä normaaleina. Mutta sitten jos täyttävät ajatukset, niin terapia voisi olla yksi vaihtoehto. Käsittelemällä terapiassa niitä ne tuskin muuttuvat mihinkään, mutta ehkä toisten uutisiin voisi yrittää vähän neutraalimmin suhtautua, eikä niinkään hyökkäyksenä omaan tilanteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Olen samaa mieltä, että jos katkeran synkät ajatukset alkavat vallata mielen kokonaan ja niitä on selkeästi enemmän kuin mitään muuta, voisi ulkopuolisen keskusteluavun hakeminen olla hyvä vaihtoehto.

      Ainakaan omalla kohdallani en ehkä käyttäisi sanaa "hyökkäys", koska siinä on hiukan turhan henkilökohtainen kaiku liittyen asiaan, jossa ei ole sinänsä mitään henkilökohtaista ketään kohtaan.

      Koen, että osaltani on enemmän kyse siitä, että toisten hyvien uutisten kautta en vain yksinkertaisesti jaksaisi enkä haluaisi käydä taas sitä väistämätöntä "Miksi nuo, miksei me, entä jos me ei koskaan?"-kelaa, mikä omassa päässä pyörähtää.

      Yleensä (jos nyt ei aivan erityisen musta päivä ole) nimittäin tiedostan hyvin sen, etteivät tunteeni varsinaisesti liity asianomaisiin henkilöihin mitenkään, eivätkä ole heidän aiheuttamiaan tai "syytään".

      Olen muuten huomannut, että vauvauutisiin reagointi on usein helpompaa sellaisen henkilön kohdalla, jolla tiedän olevan tahattoman lapsettomuuden tausta. Sellaiset uutiset antavat yleensä toivoa, kun taas toisten uutiset saavat kyseenalaistamaan sen olemassaoloa omalla kohdalla.

      Poista
  6. Kiitos tästä(kin) postauksesta, voin niin samaistua. Täällä oon lukenut kaikki postaukset reaaliajassa, paljon on ollut ajatuksia mitä kommentoida mutta teen sen taas jälkijunassa. Jos ihmettelet kellonaikaa niin en (ainakaan vielä) ole sentään näin pahasti menettänyt yöunia lapsettomuuden takia vaan oon yövuorossa. :D

    Tämän tyylisten asioiden ääneen sanominen on todellakin tabu. Huomaa että useiden on jotenkin vaikea ymmärtää, miten joku todella voi tuntea tämän kaltaisia ajatuksia. Silloin itsellekin tulee helposti olo että olenko ihan sekaisin kun mietin tälläistä. Siksi on helpottavaa lukea ja kuulla ettei ole yksin tässäkään asiassa. Kyllä mullakin on monesti tullut mieleen mitä kauheampia ajatuksia kun olen kuullut raskauksista. Välillä varsinkin tälläiset "yllätysvauva" , "vahinkovauva" tyyppiset jutut saa välillä miettimään että oliskohan parempi jos ne ei syntyisikään jos raskaus on ollut niin epätoivottu.
    Oon myös sitä mieltä että ulkopuolelta on helppo kauhistella toisen tunteita, jos itse ei käy läpi samanlaista lapsettomuuden tuskaa. Samanlailla meidän lapsettomien on mahdotonta pystyä ymmärtämään täysin lapsellisten asioita kun meillä ei ole siitä kokemusta.

    Terapia varmasti olisi hyväksi itse kullekin, asiasta kuin asiasta mutta olen myös sitä mieltä että on helpottavaa välillä purskauttaa kaikki ajatukset ääneen. Kun huomaa ettei olekkaan ainut, tulee siitä vähän jo helpompi olo. Tai ainakin mulle tulee vaikkei se konkreettisesti mitään muutakkaan.


    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että ulkopuolelta päin on helppo kauhistella ja jopa tuomita, vaikka on vähintään kyseenalaista, miten tarpeellista sellainen on. Enhän itsekään olisi ikinä voinut etukäteen kuvitella, miten monisyisestä ja kokonaisvaltaisesta asiasta tahattomassa lapsettomuudessa on kysymys. Puhumattakaan, että millaisessa ristiriitaisessa tundeiden aallokossa siinä eletään päivästä toiseen.

      Tällaisten ajatusten kanssa täysin yksin elämäinen olisi itselleni sietämätöntä. Jos ei olisi ketään, kelle uskaltaa ne synkimmätkin välähdykset kertoa. Pääasia, että niitä saa jollain tavalla purkaa jollekulle, oli se sitten anonyymisti, läheiselle tai ulkopuoliselle auttajalle.

      Mielestäni on myös mittaamattoman arvokasta huomata, ettei olekaan yksin ja ainoa, vaan jotkut muutkin tuntevat ja läpikäyvät samoja asioita.

      Aina yhtä kiva kuulla sinusta, S! Mitä teille muuten kuuluu, onko asiat edenneet? Miten voit ja jaksat?

      Poista
    2. Niinpä, sitä ei todella olisi voinut kuvitella mitä kaikkia tunteita sitä joutuukaan kohtaamaan tässä tilanteessa.

      Mulle kuuluu tällä hetkellä oikeasti melko hyvää. Kävin alkuvuodesta gynekologilla ja kaiken pitäisi olla ok. Kävin myös verikokeissa, jossa todettiin matalat ferritiinit. Raudanpuute on varmasti osittain vaikuttanut varsinkin loppuvuoden tunnelmiin, kun olin niin väsynyt, kyllästynyt ja alamaissa. Itseäni on helpottanut että nyt syön rautaa, jos sillä vaikka olisi vaikutusta raskautumiseen. Ferritiinin pitäisi nimittäin olla melkein nelinkertaisesti enemmän mitä mulla nyt on jos toivoo raskautta. Tietenkin on niitä jotka raskautuu heti vaikka arvot olisi mitä, mutta sellaista onnea nyt ei omalle kohdalle ole tullut. Olen yrittänyt aloittaa vähän terveellisempää elämää kun olokin alkaa vähän kohentua pikkuhiljaa raudan syönnin seurauksena. Haluaisin pudottaa painoa, valitettavasti sitä on kertynyt viime aikoina.
      Jonkinlaisesta tunnesyömisestä voisi varmasti puhua. Tiedän että pudotetetut kilot olisi hyväksi tätä vauvahaavetta ajatellen. Mitään stressiä en siitä kuitenkaan halua ottaa.

      Meillä on mennyt miehen kanssa tosi hyvin pitkän aikaa. Välillä tuntui että lapsettomuus raastoi meidän suhdetta tosi paljon. Nyt on molemmilla helpompaa ja suhdekin voi varmaan parhaiten mitä ikinä. Ollaan tehty yhdessä reissuja ja nautittu vapaudesta mennä ja tulla. Tietenkin on vaikeita hetkiä, edelleen. Silti tuntuu että olen saavuttanut jonkunlaisen rauhan ainakin osittain tämän asian suhteen. Vielä emme siis ole missään hoidoissa, mutta yritän saada rauta-arvot nousemaan ja painoa pois. Jos ne eivät näytä auttavan, mietimme sitten hoitoja.

      Veljeni kumppanin kanssa olemme pystyneet vihdoin keskustelemaan vauvasta, jonka täti tulen olemaan. Keskustelu oli hyvä ja molemmat koki sen tarpeelliseksi. Luulen että aiemmat keskustelut on mennyt "pieleen" kun olemme molemmat olleet vielä tunnekuohussa. Silloin tulee loukkaannuttua puolin ja toisin pienistäkin asioista. Nyt aika oli oikea ja pystyimme asettumaan molemmin puolin toisen asemaan. Ehkä alan pikkuhiljaa tuntea pienoista innostusta että musta todella tulee täti. Tiedän että vauvan synnyttyä pitää vielä käydä jonkunlainen prosessi läpi, mutta olen päässyt eteenpäin tämän asian kanssa jo ja se helpottaa.
      Kiitos kun kysyit kuulumisia♥️

      -S

      Poista
    3. On ihan mahtavaa kuuulla, että olet alkanut voida paremmin, olen niin iloinen puolestasi! :)

      Ei ihmekään, että väsymys on ollut suuri, kun raudanpuute on niin ilmeinen. Toivottavasti kunnon rautakuuri saisi arvot pian nousuun ja olon entistä freesimmäksi!

      Tunnistan muuten itsekin tuon, mitä sanoit tunnesyömisestä. Huomaan, että helposti tulee haettua mielihyvää esimerkiksi herkuista stressaantuneena ja väsyneenä. Olen yrittänyt pitää siinä yllä kohtuutta, mutta samalla olla stressaamatta liikaa, rajanveto niiden välillä on kieltämättä vähän hakusessa..

      Hienoa kuulla, että kaikki oli muuten tutkimuksissa hyvin ja koet, että lapsettomuuden kanssa on ollut viime aikoina kevyempi olla, vaikkei kipu itsessään tietenkään häviä. On varmasti ihan valtava voimavara, kun suhde voi hyvin.

      Se näkyy varmasti pikkuhiljaa myös muille läheisille, että pystyt hengittämään vähän vapaammin. Kuulostaa siltä, että olet kulkenut todella pitkän matkan tähän asti tulevan tätiyden kanssa, tuosta on hyvä jatkaa eteenpäin asian työstämistä.

      Valoa ja lämpöä teidän kevääseen!

      Poista