tiistai 12. huhtikuuta 2022

Ei

Kerron optimisti-ystävälleni, ettemme tule pääsemään IVF-hoitoihin kuin aikaisintaan syksyllä. Eikä sitäkään lupaa kukaan, koska meneillään olevan lakon vaikutuksia tulevaan on vaikeaa arvioida.

Tämä kevät ja tuleva kesä tulevat siis tuomaan mukanaan lähinnä lisää turhautunutta odottelua ja yritystä pitää päänsä kasassa. Näiden lisäksi tulossa on ainakin kovaa yritystä suhtautua luottavaisesti tuleviin hoitoihin ja nauttia vielä kaukana siintävästä kesälomasta, kaikesta huolimatta.

"Sitten varmasti jotain alkaa tapahtua!" ystävä innostuu.

Vedän kerran syvään henkeä.

Olen kuullut tämän niin monta kertaa aiemminkin.
En häneltä, mutta niin monissa muissa eri yhteyksissä.

Sitten kun stressaat vähemmän, otat enemmän omaa aikaa, lakkaat yrittämästä, hankit uuden joogaharrastuksen, päästät kontrollista irti, lopetat koko asian ajattelemisen, hengität ja rentoudut, ostat vapaan kanan munia halvempien sijasta.

Sitten Jotain Tapahtuu. Jokin muuttuu, ja tuletkin raskaaksi.

"Ei", selitän kärsivällisesti.

"Mitään ei ala tapahtua."

Muistutan, että jos alan jälleen kerran toivoa tulevani mystisesti yllättäen raskaaksi ilman IVF-hoitoja, ollaan taas lähtöpisteessä. Takaisin siellä, josta niin kovasti olen yrittänyt möngertää eteenpäin.

Kehä alkaisi taas alusta.

Tiedän, ettei ystävä voi mitenkään ymmärtää kaikkea.

Miten voisikaan?

Ei hän voi tietää, miten varovainen tahattomasti lapsettoman täytyy ajatustensa kanssa olla.
Miten myrkyllinen vaarattoman kuuloinen "tai no, ehkä tuun kesällä raskaaksi luomuna"-ajatus voi olla.

Mitä siitä voi seurata.

Miten tottuneita tahattomasti lapsettomat ihmiset ovat kävelemään kauttaaltaan maamiinoitetuilla teillä. Säätelemään ajatuksiaan, arvioimaan niitä sen perusteella, mitä on turvallista ajatella, vai saattaako taas kerran tulla elämältä turpaan.

Toisaalta ymmärrän ystävää.

Hän toivoisi vain niin kovasti, että tulisin raskaaksi. Että saisin kokea asian, josta olen jo pitkään unelmoinut. Hänen mielensä kehittää suorempia polkuja, oikoo mutkia. Ehkä olisikin jokin pikku juttu vielä, mikä tekee juuri sen ratkaisevan eron?

Toiveajattelu, se on inhimillistä. Ja tuttua.

Mutta ei.

Odottamisaika ei ole sitä varten, että silloin voisi keskittyä muihin miellyttäviin asioihin, jotta stressi hellittäisi, jotta keho rentoutuisi, jotta sitten alkaisi Tapahtua Jotain.

Odottamisaikana muihin miellyttäviin asioihin keskittyminen (tai sen yrittäminen) on sitä varten, että pysyisi edes jollain tasolla järjissään hoitoihin asti.

Jotain VOI tapahtua, sitähän ei kukaan kiistä. On jo moneen kertaan todettu, että eihän sitä koskaan tiedä. Niin joskus tapahtunut jollekulle toiselle.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että niin tapahtuu minulle. Eikä sitä, että sen toivomiseen tulisi keskittää vähäiset järjelliset ajatuksensa, että tulevat kuukaudet tulisi värittää haaleasti sensävyisellä värillä.

Se on itse asiassa viimeisin asia, mitä ajattelin lähitulevaisuudessa tehdä.

En tullut tänne asti, en käynyt tätä kuoppaista polkua itkuineen, epätoivoineen ja romahduksineen vain toivoakseni taas maanisesti, että tulisin raskaaksi, jotta meidän ei tarvitsisi mennä IVF-hoitoihin asti.

Been there, done that.


Nyt minä vain odotan.
Ja sinä aikana ei tapahdu mitään.

Ei ihmesikiämistä, ei todellisen itsensä löytämistä, ei henkistä valaistumista, ei tarinaa kerrottavaksi.

Ei kehon vapauttamisen ja irti päästämisen suorittamista, ei stressin vähentämisestä stressaamista.

Jos jostain haluan päästää irti, niin niistä ja kaikesta siitä TÄYSILLÄ YRITTÄMISESTÄ, itseni pakonomaisesta tarkkailemista ja sen maanisesta vatvomisesta, voisiko jotain tehdä vielä paremmin, voisiko jollain tapaa yrittää vielä enemmän kuin kaikkensa.

On vain tyhjiö, jossa lillun kuin pimeässä kelluntatankissa, lähinnä päässäni kuuluvaa huminaa kuunnellen. Mikään ei johda mihinkään, ei merkitse mitään erityistä.

Ei ole jotain ihmeellistä Sitä Aikaa, juuri ennen kuin Tapahtuu Jotain.

Olen laittanut toivon pullopostina merelle. Jollekulle muulle löydettäväksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti