Siivet irti

Soitan kunnalliseen sairaalaan. Asia, jonka olen halunnut tehdä jo pitkään, ja nyt viimein rohkaistun. Selostan lyhyesti, ääni väristen tilanteemme.

Kysyn, millainen jonotilanne lapsettomuushoitoihin heillä on tällä hetkellä, kun on yleisesti tiedossa, että se on ollut julkisella puolella ruuhkautunut. Olen parhaani mukaan yrittänyt valmistautua kuulemaan lohduttomia uutisia.

Hoitaja kertoo tilanteen olevaan tällä hetkellä melko hyvä. He ovat pystyneet tarjoamaan ensikäynnin hoitoihin kolmen kuukauden hoitotakuun puitteissa, tämä on ylittynyt korkeintaan viikolla tai parilla. Tulevaa ei voi ennustaa, mutta ainakaan nyt tilanne ei vaikuta mitenkään katastrofaaliselta, eikä korona ole vaikuttanut hoitoihin niin, että lääkäriajat ja tutkimukset menisivät älyttömyyksien päähän.

Jos viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä yksityisellä pian, ja saamme jo helmikuussa lähetteen julkiselle puolelle, ensikäyntiaika sinne tulisi kevään aikana, aikaisintaan huhtikuussa.

Sulattelen uutista puoli päivää. Sen jälkeen huomaan, että jokin erityisen ruostunut mutteri päässäni on pikkuhiljaa vääntynyt hieman toisenlaiseen suuntaan, uuteen asentoon.

Nyt pakko kääntää katse kohti IVF-hoitoja.

Niitä, joita kohti olen jollain tasolla jo pitkään tiedostanut kulkevani, mutta joita olen silti viimeiseen asti yrittänyt olla ajattelematta. Jokainen hereilläoloni sekunti olen toivonut, että välttäisimme ne, ettei tarvitsisi mennä sinne asti.

Olen kuitenkin tullut siihen pisteeseen, että tässä tilanteessa täytyy ottaa inhorealistinen näkökulma asioihin. On viimein aika hyväksyä se, että minä en tule raskaaksi luonnollisesti, enkä kevyillä hoidoilla.

Minä tulen raskaaksi IVF-hoidoilla.

Jos tulen ollenkaan.

On käytännössä aivan turhaa olettaa mitään muuta.
Siitä ei ole enää mitään muuta kuin haittaa.

Ajatus siitä, että IVF-hoidot ovat ainoa asia, mistä voi olla minulle todellista hyötyä, on samaan aikaan sekä järjettömän pelottava, että huojentava.

Kun joutuu yhdistämään omaan elämäänsä sanan IVF, joutuu yhdistämään samalla siihen myös tosiasian, ettei sekään auta kaikkia. Ja toisaalta, onhan tähänastinen touhuni aivan vailla tolkkua. Itkeä katkerasti joka kerta, tuntea kasvava paniikki ja ahdistus sisällään, jos tämä ei toimi, niin joudumme IVF-hoitoihin, voi taivas, IVF-hoitoihin?!

Se, että olen käyttänyt jo pitkään jokaisen liikenevän hetken elämässäni sen ihmettelyyn, miksi tämä menee näin. Mitä teen väärin? Mitä voin tehdä toisin? Miksi? Miksi ei?!

En nimittäin kestä sitä enää kovin hyvin. Minun ei tarvitse kestää sitä.

Se menee niin yksinkertaisesti siksi, että jotain pahasti pielessä, minussa.
Enkä voi sille mitään. En voi tehdä enää enempää, kuin mitä olen jo tehnyt.

Piste.

Kiintopisteeni vuoden 2020 lokakuusta lähtien aina tähän asti ovat olleet kuukautiset, ja viimeiseen asti jatkuva, luonnonvoimia uhmaava, äärimmilleen venytetty toivo siitä, ettei niitä tulisi ja lapsettomuuden matkamme pysähtyisi siihen paikkaan. Jokin vain maagisesti toimisi oikein ja kuin taikaiskusta tulisinkin raskaaksi, olisin yksi niistä paljonpuhutuista ihmeistä, no olipa hyvä että näin helpolla kuitenkin selvittiin!

Ja ettei Mies joutuisi tulemaan kliinisille käytäville ja odotustiloihin, lääkärien eteen.
Keskustelemaan vaihtoehdoista, hoidoista, lääkkeistä, kaikesta mikä kammottaa häntä ydintä myöten.

Mutta kyllä hän joutuu. Ja minä en voi sille mitään.
Olen tehnyt kaikkeni, yrittänyt niin kovasti voida jotain. Mutta en vaan voi.

Tarvitsen toisen kiintopisteen, realistisemman, oikeasti tavoitettavissa olevan.

IVF-hoidot ovat sellainen.

Surua tämä uusi kiintopiste ei poista, sen tiedän jo nyt. Tiedän, että joka kerta tästä eteenpäinkin tulen olemaan pohjattoman surullinen, kun kuukautiset alkavat. Mutta jos olisin seuraavat kuukaudet edes hieman vähemmän ahdistunut, en ehkä ihan niin kauhuissani.

Joku voisi kysyä, kannattaako kaikki toivonsa laittaa IVF-hoitoihin, jatkuvasti korostaa sitä itselleen.
Onko sellainen järkevää, tervettä, tarpeellista.

En tiedä, ei varmaan välttämättä. Tuskin.
Mutta juuri nyt en voi muutakaan.

Mies on kuvannut, että jos jossain on ovi, josta haluisin kulkea, ja se on lukossa, temmon ja riuhdon kuin heikkopäinen. Kun en enää muutakaan keksi, alan hakata päätä seinään. Ja koska luovuttaakaan ei voi, teen sitä niin kauan, kunnes näen tähtiä ja kunnes seinään murtuu yhtäkkiä aukko, josta pääsen eteenpäin.

Se ei nyt toimi.

Tämä ovi on ja pysyy lukossa (ja seinä kasassa), enkä voi sille yhtään mitään.

Sen sijaan, että kapinoi ja tappelee raivoisasti vastaan, syyttää ja ruoskii itseään, välillä on aika alistua.
Olen niin jumalattoman väsynyt taistelemaan tätä kaikkea vastaan. On pakko antautua.

Asia, jonka eteen olen tehnyt niin kovasti töitä, että sen välttäisin. Asia, jota olen pelännyt niin hirvittävän paljon, sekä itseni että erityisesti Miehen takia. 

Nyt olemme menossa sitä kohti, selkeämmin kuin koskaan.

Luovun, luovutan.
Valmistaudun, hyväksyn.

Sen sijaan, että ajattelisin voi hyvä tavaton, nyt olemme jo näin syvällä tässä, mitä se tarkoittaa, yritän ajatella, että ehkä tästä on se hyöty, mitä mistään aiemmasta ei ole. Ehkä tästä on aidosti apua.

Ehkä tämä tuo minulle lapsen, aikanaan.

Otan toivon hellästi käteeni ja revin siltä siivet irti, yksi kerrallaan. Se elää silti, pystyy liikkumaan, möngertämään maassa eteenpäin. Sellaisena se on vain paljon verkkaisempi, vaatimattomampi.

Helpommin hallittavissa.