maanantai 24. tammikuuta 2022

Pyhä sana

Lähdemme työporukan kesken syömään vähän kauempana sijaitsevaan lounaspaikkaan.

Matkalla lounaalle kaikki puhuvat siitä, miten raskasta on sairastaa itse silloin, kun lapsikin on kipeänä, esimerkiksi oksennustaudissa, korvatulehduksessa tai noroviruksessa.

Lounaalla kaikki puhuvat siitä, miten raskaita jatkuvasti keskenään nahistelevat sisarukset ovat, ja millaisia mielikuvituksellisia keinoja riitatilanteiden tasapuoliseen ratkomiseen voi keksiä.

Matkalla takaisin toimistolle kaikki puhuvat siitä, miten raskasta joululomalla oli ollut, kun lapset olivat vain kotona. Tai vähintään muistelevat sitä, miten raskaita joululomat aikanaan olivat pienten lasten kanssa, ilman päiväkodin tai koulun arkirytmiä.

Kaikilla muilla on jotain sanottavaa, paitsi minulla.
Enhän tiedä näistä asioista yhtään mitään.

Mietin, että niin. 

Minun elämäni täytyy varmaan olla todella helppoa.

Viikonloppuna näen ohimennen kaveria, jonka olen tavannut viimeksi kesällä. Hän on tietenkin raskaana. Onneksi olin kuullut siitä jo etukäteen, muuten en tiedä, miten olisin osannut käyttäytyä yllättävässä tilanteessa. 

Tai no, tiedänhän minä. Olisin toiminut niin kuin aina ennenkin. Taikonut kasvoilleni vain aavistuksen jähmettyneen hymyn. Kuvitellut hetken olevani joku ihan toinen, jossain ihan muualla.

Kaveri harmittelee, miksi tuli vaihtaneeksi työpaikkaa ja päätyneeksi epähuomiossa entistä haastavampiin tehtäviin. Hän oli tehnyt päätöksen osittain hetken mielijohteesta, eikä tiennyt silloin olevansa raskaana. Jos hän olisi tiennyt sen, hän ei missään nimessä olisi hakenut toisaalle töihin.

Yritän kuunnella kiinnostuneen näköisenä. Ainut asia, mitä oikeasti kykenen ajattelemaan, on miten hirveän vaikealta tuntuu käsittää, että joku voi tosiaan olla tietämättään raskaana.

Lisäksi mieleeni jää se, mitä hän vastaa saamiinsa vauvaonnitteluihin sen jälkeen, kun olen ensin pakottanut itseni lausumaan ne samalla tavalla, kuin lausuisin huonosti kirjoitetut vuorosanat kesäteatterin lavalla.

"Joo, tässä voidaan näin paksusti", hän hymyilee niin höyhenenkeveällä, pehmeän huolettomalla äänellä, että sillä voisi saada vaikka leijan pysymään ilmassa. Sanomaansa korostaakseen hän levittää kätensä esitysluonteisesti vatsansa sivuille. Paksusti, näetkö, näin paksusti! 

Ihan kuin olisin juuri todennut arkisesti hänellä olevan maitopurkki kädessä, ja hän olisi herttaisesti sirkuttanut vastaukseksi: "No juu, Salesta oli maito loppu niin piti käydä Cittarissa!" 

Yhtäkkiä tuntuu, että voisin oksentaa. 

Ällöttää. Eikä tietenkään mistään sellaisesta syystä, vaan ihan puhtaasta, rehellisestä vitutuksesta.

Seuraavana päivänä kuulen myös toisen raivostuttavan ilmauksen, joka saa verenpaineeni kuohahtamaan hetkessä, kuin oma henkilökohtainen äänivallini rikkoontuisi äänekkäästi pamahtaen sisällläni. Työkaveri selittää jotain menneiden vuosien koettelemuksistaan ja toteaa: "Joo ja aattele, kaiken lisäks mä olin just silloin maha pystyssä!" 

Olla maha pystyssä. Miten kertakaikkisen ärsyttävä, iljettävä, ja niin veretseisauttavan ylimielisen itsestäänselvä ilmaus.

Ymmärrän nopeasti, mikä näissä viattomissa lausahduksissa nyppii niin pahasti.

Huumori.

Minulle raskaaksi tulemisen yrittämisessä ei ole ollut mitään, ei todella niin MITÄÄN hauskaa. 

Edes se varsinainen yrittäminen, jonka usein vitsaillaan olevan hehhehheee se paras osuus lastenteossa, ei valitettavasti ole meidän tapauksessamme suoranaisesti ilahduttanut ratkiriemukkuudellaan.

Raskaudesta on tullut minulle pyhä sana.

Siksi siihen liittyvästä, vaikkakin täysin hyväntahtoisesta ja harmittomasta huumorista on tullut vaikeaa kestää. Erityisesti silloin, jos huumori ja siinä käytettävät ilmaukset sivuavat vähänkään sellaista mielikuvaa, jossa kertoja on tullut raskaaksi helposti, ehkäpä vain pamahtanut paksuksi.  

Tämä on minulle haudanvakava asia, jossa on ihan kirjaimellisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Tässä panoksena on oman ja puolisoni elämän lisäksi meidän molempien mielenterveys

Lyhyesti sanottuna, minusta on ilmeisesti tullut hieman tosikko näissä lapsentekoasioissa.

Olen muutenkin ihmisenä sellainen, joka kiinnittää erityisen paljon huomiota sanoihin, sekä kirjoitettuihin että puhuttuihin. Muistan monista tilanteista parhaiten juuri keskustelut.
Sen, mitä joku on sanonut ja mitä toinen on siihen vastannut.

Jollakulla toisella ei ole käydyistä keskusteluista mitään tarkkaa muistikuvaa, ei edes sitä, mitä itse sanoi, puhumattakaan siitä, mitä joku muu puhui. Joku kiinnittää enemmän huomiota toisten eleisiin ja ilmeisiin, muistaa tunnelman, värejä, huonekaluja, tapahtumien kulun.

Minä muistan sanat.

Välillä tuntuu, että muistan niitä liikaa.
Ne takertuvat minuun kysymättä ja jäävät kaikumaan sisälleni, halusin tai en.

Raskaudesta ja erityisesti raskautumisesta hilpeän huolettomien ilmaisujen kuuleminen tuntuu vähän samalta, kuin olisi juuri ikuisesti menettänyt jotain korvaamattoman arvokasta, ja heti sen jälkeen kuulisi muiden käyttävän kuolemasta ronskin humoristisia lausahduksia.

Kuolla kupsahtaa.

Heittää lusikka nurkkaan.

Potkaista tyhjää.


Joskus ihmisten henkilökohtaiset tilanteet, kokemukset ja ajatukset eivät vain kertakaikkiaan käy hyvin yksiin keskenään. Sen huomaa siitä, että kun ne laittaa vierekkäin samaan tilaan, lähelle toisiaan, niiden välillä vallitsee kiistaton epäsopivuus, jollaista on mahdotonta ohittaa.

Jokin, mikä on täydellisen harmonian ja yhteensulautumisen vastakohta.

Tunnen viettäneeni viime päivät sellaisessa tilassa.

Tähän loppuun voisin veikata, että jos joskus jollain ihmeellisellä (lääketieteellisellä) konstilla onnistuisin tulemaan raskaaksi, asian arkinen tavanomaisuus ja siihen helposti yhdistyvä keveys, hauskuus ja hassuus eivät välttämättä olisi ihan ensimmäisenä mielessäni. 

Todennäköisesti en uskaltaisi aluksi edes hengittää, rempseästä vitsailusta puhumattakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti