Juuri nyt tuntuu, että sydämestäni on akku loppu.
Sen syke on harventunut, lämpö viilentynyt, sisäinen loiste himmentynyt.
Sen päällä lukee teksti: "Akun varaus erittäin alhainen". Virransäästötila on kytketty päälle jo aikoja sitten, vain pakolliset toiminnot voidaan suorittaa. Tiedättehän sen hetken, kun tekstit akun varauksesta muuttuvat ensin vihreästä keltaiseksi, sitten keltaisesta paha-enteisen punaiseksi.
Nyt ollaan siinä. Siltä ainakin tuntuu. "9 prosenttia jäljellä", näkyy uhka numeroiksi muunnettuna.
Kaipaisin kipeästi laturia.
Jotain, mistä saada lisää virtaa, voimaa jaksaa.
Kaipaisin sitä, ettei elämä olisi pelkästään tässä ainaisessa suossa rämpimistä, eteenpäin vaivoin hilautumista.
Tähän asti olen yrittänyt parhaani mukaan elää lapsettomuutta päivä kerrallaan. Silti olen viettänyt lähes kaiken aikani jossain muussa hetkessä, kuin nykyisessä, odottaen jo seuraavaa. Olen kuvitellut niin paljon erilaisia hetkiä ja skenaarioita etukäteen, että kun ne ovat viimein oikeasti koittaneet, on välillä tuntunut kuin katsoisi sadannetta kertaa uusittavaa tv-elokuvaa, vaikka kyseessä pitäisi olla ensiesitys.
Olen hahmottanut ajankulun aina vain kuukautiskiertoni kautta. Odottaen
seuraavia kuukautisia, Letrozolien aloitusta, Letrozolien lopetusta,
ultra-aikaa, ovulaatiota, irrotuspiikkiä, tukilääkkeitä, raskausoireita, niiden puuttumista, kuukautisia, seuraavaa suunnitelmaa.
Enää kauaa en voi tehdä niin.
Kun kolmas ja viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä ja saamme lähetteen julkiselle puolelle, vähintään seuraavat kolme kuukautta tulen lillumaan tyhjän päällä, oman painoni varassa. Tietäen kaikesta aivan liikaa, kuten esimerkiksi sen, että edelleenkään ei varsinaisesti tiedetä, liittyvätkö raskaaksi tulon haasteet ainoastaan monirakkulaisiin munasarjoihin, vai lisäksi muuhunkin.
Tarvitsen jotain, mikä kantaa minua ajassa eteenpäin, niiden tyhjien päivien yli.
Jotain, mikä kannattelee ilman että jatkuvasti teen jotain, joko aktiiviista toimintaa, tai vähintään valtavaa ajatustyötä lapsettomuuden eteen. Ilman että yritän kaiken aikaa noudattaa ja muistaa tunnollisesti saatuja ohjeita, kysyä, kyseenalaistaa, ratkaista, taistella vastaan.
En voi jokaikinen päivä vain keskittyä odottamaan toukokuuta.
Tulisin lopullisesti hulluksi.
En tule jaksamaan elämällä jokaisen päivän kuukausien päässä tästä hetkestä. Muuten seuraavat kuukaudet tulevat tuntumaan pitemmältä kuin ajaton iäisyys, kuin mikään koskaan aiemmin.
Pitkältähän ne tulevat tuntumaan joka tapauksessa, se on varma. Mutta haluaisin, että ne sisältäisivät myös jotain muuta kuin avohaavan lailla sykkivää tuskaisuutta. Minuuttikin on yllättävän pitkältä tuntuva aika, jos vain tuijottaa kellon viisareita silmä rävähtämättä.
Tämä tammikuun taukokuukausi on valmistellut minua tulevaan, ja nyt minun täytyy jatkaa. Ilman lämpimältä syliltä tuntuvia, tarkkoja suunnitelmia turvanani, kietoutuneena ympärilleni. Ilman, että joku kertoo minulle jatkuvasti, mitä seuravaaksi tehdään, mikä on seuraava suunnitelma.
Sillä suunnitelma tulee olemaan varsin yksinkertainen:
Elää.
Mieluiten henkitoreissaan kitumatta, kuin luodin väärästä kohdasta lävistämä eläin lumihangessa.
Elää niin, että voi tilanteeseen nähden mahdollisimman hyvin.
Mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Tarvitsisin siis iloa, valoa, ja lämpöä ympärilleni.
Naurua, hyvää mieltä. Hauskaa seuraa, ystäviä.
Tunnen, kuinka mielen lisäksi keho janoaa näitä kaikkia.
Rentoutta. Edes jonkintasoista, pinnallista rauhaa, kun akuuttia tilannetta ei ole päällä. Sitä, kun ei tarvitse jatkuvasti suunnitella, mihin on milloinkin menossa ja miten selittää poissaolonsa töissä. Kun ei tarvitse joka sekunti arpoa, olenko raskaana tai tulenko raskaaksi, ja entä jos en tule.
Sillä en minä tule.
Kaipaan jotain muuta mielekästä ajateltavaa.
Ehkä asuntolaina-asiat ja sopivan kodin etsiminen on yksi sellainen asia.
Ehkä ei, kuka tietää.
Toivon, että kun viimeinen inseminaatio saadaan tehtyä ja saamme lähetteen julkiselle puolelle, saan tätä kaikkea enemmän elämääni. Koska viime vuosi oli mitä oli, luulen, että toisaalta tekee ihan hyvää vetää vähän henkeä.
Jos olisi taloudellisesti järkevää, astelisin tietenkin IVF-hoitoihin suoraan, odottamatta hetkeäkään. Mutta koska ei ole, täytyy odottaa. Ja samalla yrittää kovasti miettiä jotakin muuta, kuin sitä, että odottaa.
Tiedän, ettei minusta enää koskaan tule samalla tavalla rentoa, kuin olin joskus kauan sitten.
Tiedän, etten tule pääsemään lapsettomuutta pakoon kokonaan sinä aikana, kun odotamme kunnallisen puolen aikaa.
Aion silti yrittää ladata sydäntäni. Valmistaa sitä kestämään, mitä ikinä seuraavaksi onkaan kestettävä.
Mutta sitä ei voida ulkopuolelta antaa.
Se täytyy löytää itse, sisältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti