Työpäivät ovat hektisiä ja tarjoavat kaivatun tauon, jolloin en yksinkertaisesti ehdi ajatella omia murheitani.
Mutta välillä jo töistä kotiin ajaessa se tulee mieleen. Ja yleensä ajatuspolkuni menee näin:
"Niin, se. Mutta..? Ainiin, täytyy odottaa."
Taas, vielä.
Edelleen, uudelleen.
Odottaa.
Siihen sanaan tiivistyy koko lapsitoiveeni ydin.
Mielestäni tästä ajanjaksosta puhuminen "lapsen yrittämisenä" on hyvinkin liioiteltua.
Lasta yritetään niinä muutamana potentiaalisena päivänä kuukaudesta.
Mutta kaikki muu aika odotetaan jotakin.
Väitänkin, että lapsen kirjaimellinen odotus voi alkaa jo kauan ennen "varsinaista" odotusaikaa eli raskautta.
Viihdyin hyvin kotona jo ennen koronaa ja viihdyn edelleen. On mukavia puuhia, joita tykkään tehdä.
Pitäisikö tässä täyttää iltansa jollain kaiken aivokapasiteetin syövällä aktiviteetilla, ettei ajattelisi tätä niin paljon?
Mutta millä senkään tässä pysähtyneisyyden tilassa tekee?
Enkä edes haluaisi.
Oletteko muuten huomanneet, että kaikki raskaudet ympärillä tuntuvat etenevän hurjaa vauhtia, kuin pikakelauksella? Tuntuu että sinä aikana kun itse odotan seuraavaa ovulaatiota, tuttavan raskaus on edennyt kolme kuukautta.
Olen kuullut, että raskaana ollessa aika usein lentää kuin siivillä, vaikuttaa etenevän tavallista paljon nopeammin. Niin tosiaan vaikuttaa, myös näin ulkopuolelta seurattuna.
Taas yksi työkaveri jää äitiyslomalle, vaikka eikö hän vasta ihan äsken julkistanut raskautensa?
Miten toisella tuttavalla on jo ensi viikolla aika rakenneultraan, vaikka siitähän on kai korkeintaan pari viikkoa, kun hän julkaisi kuvan tuoreesta positiivisesta raskaustestistä?
Ja sitten on meitä.
Joiden seuraava ovulaatio on vasta valovuoden päässä, eikä mikään voi sitä nopeuttaa.
Joiden elämässä aika tuntuu välillä laahustavan niin hitaasti, että se hädin tuskin etenee lainkaan.
Koska tämä on aina mukana, joka askeleella, kaikkialla.
Odottaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti