Ei toisaalta ole ihme, että Miehestä tuntuu vieraalta, miten paljon haluan lasta.
Kun viime vuoden alkupuolella asiat olivat vielä kaikin puolin auki ja tulevaisuus leijui painottomana ilmassa, en tuntenut voimakasta tarvetta saada lapsi.
Lähinnä tulin kuukausi kuukaudelta yhä kauhistuttavammassa määrin tietoiseksi siitä, että saattaisin todella joskus haluta lapsen niin paljon, että kaikki voisi kaatua siihen. Olin ikään kuin itseni ulkopuolinen tutkija, joka arvioi myrskyvaroituksia ja uhkien todennäköisyyksiä. En ollut koskaan todistanut hirmumyrskyä, mutta siihenastisten havaintojen perusteella tiesin vaaran uhkaavan.
Polkuni lasta kohti ei ollut se itsestäänselvin enkä ollut aiemmin kokenut varsinaista vauvakuumetta.
Pohdin, tulenko koskaan tuntemaankaan senkaltaista epäilyksetöntä halua saada lapsi, jollaista selkeämpää ei voisi olla.
Kun Mies lopulta suostui lapsen yrittämiseen, kaikki ajatukset ja toiveet lapsesta vyöryivät ylitseni ennennäkemättömällä voimalla. Näennäisesti kuin tyhjästä ilmestyneinä, mutta todellisuudessa valtavan pinnan alla tapahtuneen räjähdyksen syökseminä, kuin tsunami.
Olin alun perin kuvitellut lapsen yrittämisen hyvin erilaisena aikakautena.
Jaksona, jolloin suurimmat kipuilut on koettu ja on siirrytty takaisin tasaisempaan elämään ja katsomaan rauhassa, mihin yritys johtaa. En ollut varautunut siihen, että lasta yritetään märkivien haavojen keskellä, kummankin osapuolen ollessa vereslihalla.
Nyt tilanne näyttää pikkuhiljaa tasaantuvan.
Alamme molemmat tottua tähän, löytää tästä toimiviakin hetkiä. En silti aavistanut, etten enää osaa suhtautua tähän sillä huolettomalla tässä katsellaan pilke silmässä -mentaliteetilla. En millään tasolla, vaikka haluaisin.
On yllättänyt, miten vähän lapsen haluaminen on minulle looginen ja tietoinen ajatus, ja miten paljon siitä on tullut nimenomaan tunne, tuntemus.
Ei ihme, etten vajaa vuosi sitten saanut kiinni siitä ainoastaan järkeilemällä, yrittämällä kovasti ymmärtää ja ennustaa. Se on mahdotonta, se täytyy tuntea. Olen luovuttanut sen selittämisessä Miehelle. Sitä ei voi selittää. Sitä voi yrittää kuvailla, mutta silloinkin se jää auttamatta ontoksi.
Hänen näkökulmastaan olen muuttunut naiseksi, joka tekee pakonomaisesti kaikenlaista asian eteen, joka onkin osoittautunut olevan hänelle elämää suurempi haave. Syistä, joita Mies ei millään tavoita. Hän tietää, että minun on tehtävä niitä, että en voi olla tekemättäkään. Samalla tavalla kuin minä voin tietää, että Australiassa elää harvinainen lintulaji nimeltä harlekiinipeippo, on kuulemma tosi kaunis.
En edelleenkään jostain syystä pidä sanasta vauvakuume. Mutta sitähän tämä on.
Itse koen sen enemmän kaipauksena, joka on niin korostunut, että siitä on tullut halun sijasta tarve.
Välitön tarve, niin kuin hengittäminen.
Vaikka sen täyttymättömyys ei tapa minua, harva asia tuntuu yhtä akuutisti väärältä.
Niin, itse en oikeastaan tiedä mitään toista kokemusta, joka olisi aikuisikäistä elämääni lävistänyt yhtä voimakkaasti kuin lapsettomuus. Se on järkyttävää, miten lapsettomuuden lonkerot ulottuivat lopulta elämäni jokaiseen nurkkaan asti - siis ihan jokaiseen. Itse saimme siis IVF:llä lopulta yhden lapsen, ja lapsettomuuden trauma helpotti tuon jälkeen jonkin verrran. Toisen lapsen saanti ei ole onnistunut, ja kadun sitä että yritimme alkaa saamaan toista lasta, koska se syöksi minut uudelleen tuohon lapsettomuussuohon, johon en halunnut. En etukäteen ajatellut, että voisin päätyä sinne vielä uudelleen siksi, että minulla on jo yksi hartaasti toivottu ja lopulta saatu lapsi, mutta niin vain päädyin.
VastaaPoistaKyllähän se itsellä on välillä pakkomielteen puolelle mennyt, pakko tunnustaa. Varsinkin se raskaustestien tiiraamiin ja niiden tekeminen. Mitenkähän paljon niitä olen tehnyt? En edes kehtaa miettiä. Se lapsettomuus on kokemuksena ollut minulle sellainen, että se on vallannut mieleni ihan kokonaan. Siis ihan kokonaan. Tuntuu välillä, ettei päivääkään ettei sitä mieti. Se on vaikuttanut - valitettavasti - ystävyyssuhteisiini. Se on vaikuttanut somekäyttäytymiseeni. Se on herättänyt kateutta, tuota niin inhottavaa tunnetta, ihan loputtomasti. Nykyään kun tunnen kateutta, ajattelen, että niin, se on ihan ymmärrettävää että siltä tuntuu ja antaa tuntua, sitten se voi mennä poiskin jos sille antaa hetken luvan olla.
Nyt kun meillä on sen verran ikää, ettemme enää virallisesti jaksa yrittää toista lasta, ja kaikki järkisyyt puoltavat sitä, että yritys on lopetettava (oma jaksaminen tässä iässä pikkuvauvan ja -lapsen kanssa, downriskit ym)., niin on se kumma silti, miten se toivo elää minussa. Miten se onkin niin vahva toivo! Jos tämän kaiken energian, jonka olen hyökyttänyt vuosien varrella voisi valjastaa johonkin hyödylliseen, niin mitä kaikkea sillä olisikaan saanut aikaan! En edes osaa kuvitella. Nyt se on valunut... valunut mihin? En edes tiedä!
Mutta niin, teen täällä sitä loputonta surutyötä, että toista lasta ei tule. Syksyllä alkionsiirron jälkeen alkanut raskauteni päätyi tulimunaan, ja edelleen elän sitä, että mietin millä viikolla nyt olisin, jos kaikki olisi mennyt toisin.. (la olisi ollut kesäkuussa). Voi sitä ihminen itseään näinkin piinata! voi miten turhaa! miksi en vain voi antaa olla. Mutta en vain voi.
En osaa kuvailla oikein niitä sanoja, mihin kiteyttäisin lapsettomuuden kokemuksen - mutta se on niin pakahduttava tunne, kun haluaa sitä lasta, ja tajuaa, että minä en sitä lasta saa vaikka kuinka haluan. Minulla on onneksi edes se yksi lapsi, ja välillä mietin ettei minulla ole todellista etuoikeutta tätä surra kun niin monella ei ole sitä ensimmäistäkään. Kyllähän se primäärilapsettomuuden kokemus ennen ensimmäistä lasta on ollut- sanoisinko jopa traumaattinen. Minun maailmassa on ihan utopinen ajatus, että jotkut ihmiset tulevat raskaaksi ilman hoitoja tuosta noin vain kun toivovat lasta. Kuinka se on mahdollista? Minä en vain sitä voi ymmärtää.
Voimia sinulle tiellesi!
Hei! Tavoitan hyvin tuon kuvauksen, että lapsettomuus ulottuu jokaiseen elämän osa-alueeseen, aina ystävyyssuhteista lähtien. Kateuden osalta olen yrittänyt noudattaa sama ohjenuoraa kanssasi, että siitä loputtomasti syyllistymisen sijaan antaisin itselleni luvan tuntea kateutta, silloin se välillä myös hellittää otettaan kun ei rimpuile vastaan. Tähän kuuluu niin paljon vaikeita ja ristiriitaisia tunteita, jotka välillä ovat tosissaan synkkiä.
PoistaAllekirjoitan täysin tuon ajatuksen omalta osaltani, että mitä jos kaiken tämän asian vatvomiseen ja murehtimiseen käytetyn energian olisi käyttänyt muuhun.. Mutta yritän ajatella, että se on mennyt tähän ja sille on pitänyt antaa tila ja lupa, ei kertakaikkiaan voi muutakaan. Kriisiä läpikäyvä ihminen etenee omassa tahdissaan, se ottaa sen ajan, minkä ottaa. Toisaalta luulen, että pahempaa jälkeä tulee, jos lähtee kieltämään itseltään tietynlaisia ajatuksia ja tunteita.
Olen todella pahoillani, että syksyn hedelmöityshoidot päättyivät sinulla tuulimunaraskauteen. :( Toivo on siitä kumma ilmiö, että sitä on äärimmäisen vaikea kokonaan kitkeä pois, vaikka toisaalta välillä tuntuisi yksinkertaisemmalta, jos saisi olla siltä "rauhassa" edes hetken. Mielestäni on hyvin sanottu, että lapsettomuus voi todella olla myös traumaattinen kokemus, uskon ehdottomasti tähän.
Sekundäärinen lapsettomuus on itselleni kokemuksen lisäksi myös aiheena vieraampi ja on hienoa, että avasit myös sitä puolta tilanteestasi. On ymmärrettävää, että sinulle voi helposti tulla ajatuksia, ettei ole sitä olisi yhtälaista oikeutta surra, mutta uskon, että siihen liittyvä tuska ja kipu eivät varmasti vähättelemistä ansaitse. On itselläkin käynyt mielessä, että jos joskus saisin sen yhden lapsen, löytäisinkö itseni kipuilemasta toisen lapsen toiveen kohdalla, jos se ei olisi syystä tai toisesta mahdollista..
Kiitos kommentistasi, jaksamista ja lämpöä kevääseen!