Aika ei ole kai koskaan kulunut näin
h
i
t
a
a
s
t
i
.
Yleensä tämä ajanjakso kuukaudesta kuuluu ainoisiin suosikkeihini kuukautiskierrossa.
Ovulaatiosta on selvitty ja lasta yritetty, eli suurimmat stressinaiheet ovat takanapäin.
Kuukautisten todennäköisimmät alkamispäivät eivät ole ihan vielä käsillä, eli niitä ei tarvitse pelätä.
Rennot välipäivät, jolloin kaikki on periaatteessa vielä mahdollista. Mutta nyt näistä on rentous kaukana, rauha mennyttä.
Haluaisin vain vajota koomaan tai muuhun syvään tiedottomuuden tilaan ja jonkun herättävän minut sinä päivänä, kun kuukautiset alkavat. Kun jotain vihdoin tapahtuu. Kun päästään viimein eteenpäin.
Minusta tuntuu, etten tulevinakaan päivinä tule olemaan mitään siitä, millainen yleensä niinä kierron päivinä olen. Samaan aikaan toiveikas ja luovuttanut, haaveileva ja pelokas. Jännittynyt, ahdistunut. Huolestunut, surullinen, säikky.
Tällä kertaa en pelkää. Minä vain odotan, kärsimättömästi.
Ulkona katselen vesilätäköitä. Niissä vesi seisoo paikoillaan, ummehtuu.
Toivooko lammikko toisinaan, että joku astuisi siihen? Että edes jokin muuttuisi, osa pisaroista pääsisi matkaamaan eri paikkaan?
Useita kertoja viikon aikana minulta kysytään eri tilanteissa, mitä kuuluu. Mitä siihen pitäisi vastata?
Että kiitos kysymästä, päivät kuluvat tällä hetkellä todella
hi
taas
ti.
Kirjoitan tämän oikeastaan vain siksi, koska haluan muistaa, millaista on odottaa jotakin enemmän kuin mitään muuta ennen. Millaista on monta kertaa päivässä pysähtyä laskemaan, kuinka monta vuorokautta vielä onkaan. Salaa toivoen ajan huomaamatta hypänneen, mystisesti siirtyneen eteenpäin.
Millaista on kaivata niin uskomattoman paljon jotain, mistä tiedostaa itsekin tietävänsä loppujen lopuksi hyvin vähän, ei juuri mitään. En tiedä, millaista on tehdä positiivinen raskaustesti tai tuntea potkut sisällään. Painaa oma lapsi itseään vasten, sulkea hänet syliinsä. Olen kuullut, lukenut, nähnyt, todistanut, aistinut, seurannut sivusta. Mutta enhän minä tiedä.
Haluan muistaa tämän kaiken, jotta voin joskus unohtaa.
Sillä sitä todella haluan, palavasti. Unohtaa joskus tämän ajan.
Haluan unohtaa, jotta voin taas vuosien päästä muistaa.
Vaikkapa lukea tämän tekstin, ja hetken aikaa tuntea kehossani tämän kevään ja sisälläni myllertävän innon, pelon, toivon ja huolen. Surun.
Ehkä joku päivä tämä on vain kaukainen muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti