Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun tunnen niin suurta kipua lapsettomuudesta?
Minulla on yhteinen elämä Miehen kanssa, jota rakastan, täältä tähtiin ja takaisin.
Hänkin rakastaa minua. Aiomme jatkaa matkaa yhdessä, vaikka ehdin useita vuosia pelätä meidän päätyvän eroon lapsitoiveeni takia.
Sen lisäksi, että aiomme jatkaa elämää yhdessä, olemme yrittäneet yli puolen vuoden ajan lasta.
Unelmani, joka vielä vuosi sitten oli niin lohduttoman kaukainen, että välttelin parhaani mukaan siitä haaveilua.
Monirakkulaisia munasarjoja lukuun ottamatta olen (tietääkseni) terve.
Niin on Mieskin.
Minulla on rakkaita ystäviä ja muita läheisiä, joista aidosti välitän ja jotka aidosti välittävät minusta.
Kukaan heistä ei ole kuollut tai vakavasti sairas.
Minulla on luotettavia ystäviä, joille voin jakaa rehelliset tuntoni ja kertoa, kun on huono päivä.
Ystäviä, jotka luottavat ja tukeutuvat vastavuoroisesti minuun.
Minulla on vakituinen työ, jossa viihdyn, ja jossa koen olevani hyvä.
Meillä ei ole mittavia taloudellisia huolia.
Minulla on jo niin paljon. Miksi olen silti niin syvällä tässä lapsettomuudessa ja lapsitoiveessa?
Välillä melkein sen invalidisoimana, vähintään ajoittain lannistamana.
Enkö voisi olla useammin hiukan paremmilla mielin, enkö osaisi olla vähän reippaampi?
Keskittyä kaikkeen hyvään, mitä minulle on annettu?
Tilanteeni ei ole lainkaan toivoton. Syy raskaaksi tulemisen haasteisiin on ainakin osittain selvillä.
En ole käynyt läpi vuosia jatkunutta tahatonta lapsettomuutta, en kivuliaita hedelmöityshoitoja, en yhtäkään keskenmenoa, en ole synnyttänyt kuollutta lasta, parisuhteeni ei ole ajautunut eroon.
Välillä kylmä ääni päässäni kysyy, että mitä oikein valitat, eihän sinulla ole mitään hätää!
Ethän ole edes yrittänyt lasta vuottakaan. Ei sinulla ole oikeutta kaivata näin paljon. Mukamas kärsiä niin kovasti, kun samaan aikaan on niin monia ihmisiä, joilla on asiat huomattavasti huonommin.
Mutta silti tämä sattuu. Niin paljon, että eilenkin olisin vain halunnut vajota eteisen lattialle itkemään.
Se kaikki, mikä on hyvin, antaa voimaa. Ne asiat, jotka olen jo saanut, kantavat eteenpäin.
Mutta ne eivät vie pois tätä kipua.
maanantai 26. huhtikuuta 2021
Kiittämätön?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Voi kuu, tämäkin postaus voisi niin olla suustani <3 Miten monesti olenkaan pyöritellyt ihan näitä samoja ajatuksia päässäni.
VastaaPoistaMinäkin olen saanut niin paljon. Ihanan perheen, monta sisarusta, hyvät vanhemmat. Rakkaan aviomiehen, tärkeän koiran joka on jo monta vuotta ollut ilonani.
Paljon ystäviä, joihin voin luottaa ja jotka luottavat minuun. Kolme kummilasta, jotka ovat tosi tärkeitä.
Tunnen kiitollisuutta vielä elossa olevista isovanhemmista, laajasta suvusta ja muista ihmisistä jotka ovat ympärilläni. Saan olla terve ja ympärillä olevat ihmiset voivat hyvin.
Tunnen kiitollisuutta kodista ja asuinpaikasta missä on hyvä olla.
Työpaikasta jonka suhteen kaikki on mennyt kivuttomasti kun muutama kuukausi sitten aloitin työt. Olen kiitollinen ettei meillä ole taloushuolia.
Onhan tässä näitä kiitoksenaiheita. Mutta tiedän että mikään muu kuin lapsi (oli se sitten biologinen, adoptoitu tai sijaislapsi) ei pysty täyttämään tätä tyhjää tunnetta.
Olen myös usein ajatellut että onhan ympärillä olevat ihmiset saanut myös kaikkien ylläolevien asioiden lisäksi lapsen. Useammat montakin. Miksi minäkin en saisi haluta?
Ja tiedätkö, vaikka mekin oltiin yritetty vasta muutama kuukausi, koin silloin jo näitä tunteita mitä nyt kun vauvan yrittämisestä on jo ihan kohta vuosi.
Mun neuvo on että anna kaikille tunteille tilaa. Mun on pitänyt opetella sitä. Muuten pää ei kestä.
Pakko myöntää että ei se meinaa siltikään aina kestää vaikka antaakin tunteille tilaa. Meillä on oikeus tuntea just nämä tunteet mitä koetaan. Ja me saadaan haluta vauvaa, vaikka meidän molempien elämässä olisikin paljon kaikkea hyvää. Meillä ei silti ole sitä mitä halutaan, lasta.
Myötätuntoisin terkuin;
-S
Se on ihan totta, että monet muutkin haaveilevat lapsesta, vaikka ovat saaneet jo monia hienoja asioita elämäänsä, puolison, ystäviä, läheisiä, työpaikan.. Miksi siis me emme saisi haaveilla, miksi se olisi jotenkin liikaa pyydetty? Tunnen myös vahvasti samoin, että on vaikea kuvitella tämän kaipauksen täyttyvän jonkin muun kuin lapsen kautta.
PoistaVälillä vain tulee niitä vähätteleviä ajatuksia itsellä. Tulee kyseenalaistettua ja puntaroitua, onko tämä kaikki vain jotenkin iskenyt minuun vähän liian lujaa, ei kai tämän näin pahalta tulisi tuntua jo tässä vaiheessa..?
Vaikka enhän mitään mahda esimerkiksi sille, ettemme ole vielä yrittäneet lasta vuotta emmekä näin ollen lääketieteelliseltä kannalta kärsi tällä hetkellä tahattomasta lapsettomuudesta. Ja silti nämä tunteet kipuiluineen ja tämä odotus on vain elettävä päivä kerrallaan, aikaa ei saa kulumaan yhtään nopeammin.
On todella hyvä neuvo, että antaa kaikkien tunteiden tuntua. Paljon hullumpaa ja pitemmällä tähtäimellä vahingollisempaa olisi alkaa teeskentelemään itselleen jotain muuta, kuin mitä sillä hetkellä aidosti tuntee.
Kiitos niin kovasti kaikesta antamastasi tsempistä ja sitä myös sinne itsellesi takaisin!