Väärä suunta

Keittiömme pöydällä kasvaa erikoinen kasvi, joka on tuotu vuosia sitten ulkomailta. Se on viihtynyt hyvin ja kasvattanut ikkunaa vasten pitkän, kiemurtelevan varren vaaleanvihreine lehtineen. 

Itse asiassa kasvi on viihtynyt niin hyvin, että se on kasvanut jo keittiön ikkunan ohi, hyvää vauhtia kohti katon rajaa. Ongelmana on, että se etenee kokoajan väärään suuntaan, yhä kauemmas pois valosta.

Se uskoo sinnikkäästi, että mitä pitemmälle se jatkaa puskemista, sieltä löytyy uudelleen valoa. Vaikka ei sieltä löydy kuin pimeä katto. Se tekee vartensa kärkeen kauniita lehtiä, jotka vähitellen lakastuvat valon puutteesta. Sen pitäisi tajuta muuttaa suuntaa, kääntyä ja kasvaa alaspäin, mutta ei se osaa.

Omat ajatukseni tuntuvat usein ajautuvan samalla tavalla väärään suuntaan.
En haluaisi olla enää sellainen. En tahdo puskea sokeasti johonkin yhteen tiettyyn suuntaan, luottaen että sieltä löytyy ratkaisu.

Ihailen suuresti ihmisiä, joilla on hetkessä elämisen taito.
Eräs ystäväni on siinä erityisen lahjakas. Se on parhaimmillaan uskomatonta.

En tarkoita, etteikö tällaisilla ihmisillä olisi elämässään suruja tai murheita, tottakai on.
Mutta he eivät ole taipuvaisia vellomaan niissä, vaan pääsevät helpommin irti, eteenpäin.
Siirtyvät seuraavaan hetkeen, johon keskittyvät täysillä.
Ottavat sen vastaan, raahaamatta koko edellistä päivää tai viikkoa mukanaan.

He sietävät epävarmuutta ihailtavan hyvin. Jos jokin olennainen asia on huomisen osalta epäselvää, mietitään sitä sitten huomenna! He kokeilevat, ja katsovat, mitä tapahtuu. Ja jos he poikkeuksellisesti katsahtavat nykyisyyden lisäksi toisaalle, se katse suuntautuu eteenpäin.

Heidän silmissään tulevaisuudessa on luvassa hyvää ellei parempaa, koska asioilla nyt vain on tapana järjestyä. Ja jos ne eivät järjesty, sekin on sitten sen ajan murhe. Aina löytyy jokin ratkaisu!
Edessä siintää toivo ja mahdollisuuksia, ei uhkaa ja epäonnistumisia.

Olette ehkä huomanneet, että minä en ole sellainen ihminen.

Omaan korostuneen tarpeen kontrolloida asioita. Ei niinkään ihmisiä sinänsä, vaan itselleni ja läheisille tapahtuvia asioita. Tähän kohtaan voidaan asettaa kliseinen toteamus, että olen lapsesta saakka joutunut ottamaan vastuuta aikuisten asioista. Selvittämään, ratkomaan, keksimään, puntaroimaan.

Edelleen pidän kynsin hampain kiinni siitä ideaalista, että voin ja minun kannattaa itse yrittää vaikuttaa asioihin, joita itselleni tapahtuu. Koska jos ei edes yritä tehdä mitään asioiden eteen, ei niitä ainakaan voi saavuttaa. Eivät asiat itsestään järjesty, siispä hihat ylös ja toimeksi. 

Jos toivottua asiaa ei tapahdu, en vain ehkä ole yrittänyt tarpeeksi, tehnyt tarpeeksi, järjestänyt tarpeeksi. Halunnut tarpeeksi. Ollut tarpeeksi.

Tämä on ihan hieno periaate, tiettyyn pisteeseen asti.
Mutta sehän ei ole täysin totta.

Suurin syy siihen, miksi nämä viime vuodet lapsiasian äärellä ovat olleet niin kuluttavia, on että minulle on uskomattoman vaikeaa olla tekemättä mitään. Luopua kontrollista, antautua elämän vietäväksi ja katsoa, mitä tapahtuu. Antaa olla.

Ensin ajattelin pitkään, että voin saada Miehen haluamaan lasta, jos tarpeeksi yritän. En saanut.
Sitten luulin, että voin saada lapsen yrittämiseen liittyvän ajanjakson vähemmän ahdistavaksi Miehelle, jos väännän itseni mutkalle. En saanut.
Että voin tulla raskaaksi, kun vain teen tarpeeksi asioita sen eteen. En ole tullut.

On pikkuhiljaa tullut selväksi, että toisinaan vaikka tekee kaikkensa jonkin asian eteen,
se ei välttämättä auta. Ei vaikka vääntää, kiskoo, riuhtoo ja survoo.
Käyttää kaikki olemassaolevat voimansa ja nekin, joita ei tiennyt olevankaan.

Silloin kannattaa höllätä otetta, ei tiukentaa sitä. Antaa itselleen ja elämälle armoa.
Muuttaa välillä kasvusuuntaa, jos valoa ei löydy. 

Siinä sitä riittää opeteltavaa, koko loppuelämäksi.