Jurakausi

Maailma hajoaa jälleen kerran koronan takia. Tehohoitopaikkoja tarvitaan, kiireettömiä hoitoja siirretään hamaan tulevaisuuteen. Kiireettömiksi hoidoiksi luetaan myös lapsettomuushoidot, sillä eihän niissä yritetä pelastaa henkiä, vaan luoda niitä.

Tiedän, että meitä lähinnä olevassa sairaalassa lapsettomuushoitojen saamista on jo jouduttu rajoittamaan, erityisesti uusien hoitokontaktien osalta. En tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

En ole uskaltanut vielä soittaa sairaalaan, ja kysyä. Tiedän, että pitäisi. Pian.

Jos (ja pahoittelut pessimismini, kun) kolmas inseminaatio epäonnistuu, on päätösten aika.
Jatkammeko (IVF-)hoitoja yksityisellä klinikalla, vai pyydämmekö lähetteen julkiselle puolelle, johon saamme ajan sitten joskus, mutta kenelläkään ei ole harmainta aavistustakaan, milloin?

Vallitsevassa tilanteessa kunnallinen ensikäyntiaika voi olla vaikka puolen vuoden päästä.
Vai voiko?

Toimiiko hoitotakuu tällaisessa kaaostilanteessa? Jos ei toimi, ihmettelisikö sitä kukaan, johtaisiko se mihinkään? Entä kuinka kauan menisi, ennen kuin pääsemme aloittamaan varsinaisen hoidon?

Välillä ajattelen, että ehkä odottaminen ja vähintään useiden kuukausien mittainen tauko tekisi ihan hyvää. Se olisi ikään kuin aikalisä. Voisi yrittää keskittyä välillä muuhunkin, kuin tähän.

Jos enää osaan.

Välillä ajattelen, ettemme missään nimessä voi jäädä odottamaan.

Samalla useiden tuhansien eurojen maksaminen IVF-hoidosta, jonka onnistumista kukaan ei voi taata, huimaa. Onko fiksua käyttää säästönsä siihen, jo tässä vaiheessa? Onko fiksua olla käyttämättä, jos se on juuri sitä, mitä eniten haluan?

Mitä sitten ajattelisin, jos hoito epäonnistuisi? Voisinko olla ajattelematta menetettyä rahaa, sitä, ettei tässä ole mitään järkeä näin?

Toisaalta jos hakeutuisimme julkisen puoleen jonoon, voisimme käyttää odottamiseen kuluvan ajan hyödyksi. Lääkärini mukaan voisin jatkaa Letrozolien syömistä, niistä ei pitäisi olla haittaa.

Mutta toisaalta mikä todellinen hyöty siitäkään on? Olisihan se tietysti parempi kuin ei mitään, koska kehoni ei toimi oikein ilman lääkkeitä.

Olisiko se vain valheellista teeskentelyä, jossa muka aktiivisesti edelleen yritetään, ja raskauden realistinen mahdollisuus on vain olevinaan olemassa? Miksi se toimisi juuri nyt, kun se ei ole toiminut yli puoleen vuoteen muutenkaan?

Olisiko julkiselle ajan odottaminen todellisuudessa kovinkaan rentoa, jos yrittäisimme koko ajan Letrozolien avulla? En tiedä, vaikea sanoa. Tämä meneillään oleva välikierto on ollut salalenkkeilyä lukuunottamatta yllättävän rento.

Ja mikä olisi toinen vaihtoehto, yrittämisen laittaminen tauolle?
Se tuntuisi väärältä, järjettömältä.

Sen sijaan määrittelemättömäksi ajaksi odottamaan jääminen on ajatuksena raastava.
Siinä kaikuu puuduttavuus, merkityksettömyys. Tyhjyys, autius.

Tuntuu kuin olisin odottanut jo yhden jurakauden ajan. Ratsastanut kasvissyöjädinosauruksella, nähnyt lentoliskon liitävän taivaalla. Hämmästellyt meressä viliseviä kaloja ja juossut karkuun valtavaa Allosaurusta.

Vaikka eihän kenellekään muulla tässä ole kiire, paitsi minulla. Lääkärini mielestä saatan hyvin ehtiä saamaan useammankin lapsen, mikä tuntuu edelleen yhtä naurettavan absurdilta.

Hyvä puoli on, että munasoluni eivät kaiken järjen mukaan ole heti loppumassa, sillä niitä on aivan liikaa. Ikä ei ole tulossa mitenkään akuutisti vastaan, vaikka ainahan olisi parempi, mitä nuorempi on.

Tiedän, että mikäli hoidot julkisella puolella epäonnistuisivat, haluaisin varmasti jatkaa hoitoja yksityisellä. Maksoi, mitä maksoi. Tuskin on olemassa tätä parempaa kohdetta säästöilleni.

Mutta onko IVF-hoidot hyvä aloittaa yksityiseltä puolelta, vai onko se minun tilanteessani hieman liioiteltua? 

Kuultaako siitä järjetön, läpäisemätön epätoivo?

Onko tilanteemme tosiaan sellainen, kertakaikkisen epätoivoinen, vai onko se vain omaa tulkintaani, sisälleni asettunut raskas tunne, joka makaa liikkumattomana, painavana ja vaiti, kuin autotalliin piilotettu ruumis?