No logic

Odotusaulassa istuva nainen riisuu ulkotakkinsa, jonka alla on lämpimän näköinen villaneule.
Nainen näyttää suunnilleen samanikäiseltä kanssani. Meillä on myös samanväriset, samanpituiset hiukset.

Jostain syystä se lohduttaa hiukan.
Kaikki muut täällä asioivat eivät ole reilusti yli nelikymppisiä.

Kertaan päässäni laskukaavoja, joilla yritän päätellä todennäköisintä inseminaatiopäivää.
Se on tällä viikolla. Todennäköisesti loppuviikosta, olen laskeskellut sitä kuukautisten alkamisesta lähtien.

Torstaina aamulla olisi tärkeä työpalaveri.
Miten ihmeessä perustelisin poissaoloni siitä?

Kannattaisiko keksiä jokin odottamaton syy, äkillinen sairastuminen, hammassärky ehkäpä?
Tiedän, että inseminaatio on toimenpiteenä hyvin nopea, en haluaisi olla sen takia koko päivää poissa töissä jollain liiankin rajunkuuloisella verukkeella.

Ehkäpä jokin pieni, mutta hyvissä ajon ilmoitettava syy, jotta poissaolooni ehditään työpaikalla reagoida, kuten vaikka verikoe? Entäs lääkäriaika? Äh, se herättäisi liikaa kysymyksiä.

Jälleen kerran saan opetuksen kaiken ennustamattomuudesta.

Vaikka olen palannut perusannostukseen ja syönyt kahta tablettia Letrozolia, tällä kertaa isompia munarakkuloita on kaksi. Vasemmalla puolella on yksi 18 millimetrn kokoinen, oikealla puolella yksi 16 millimetrinen. Rakkulat ovat yllättävän isoja siihen nähden, että on vasta 10. kiertopäivä.

Miksi siellä on nyt kaksi, vaikka viimeksi söin tripla-annosta, eikö ollut kuin yksi?
Lääkäriä hymyilyttää, eipä näistä asioista ole aina hirveästi logiikkaa löydettävissä.

Tämä ajankohta varattiin erityisesti sitä varten, ettei ovulaatio olisi liian lähellä, jotta aukiolotutkimus saataisiin tehtyä. Nyt sitä ei taaskaan voida tehdä, koska erityisesti vasen munarakkula on jo liian kypsä siihen, ja koko homma tästä eteenpäin voisi mennä pilalle.

Harmittaa. Olisin halunnut tietää, ovatko munajohtimet auki. Lääkärin mukaan todennäköisyys sille, että munanjohtimisssa olisi tukkeumaa ilman tehtyjä leikkauksia tai sairastettuja tulehduksia, on hyvin pieni. Näin ollen, tästä huolimatta inseminaatio olisi kannattavaa tehdä, hän toteaa.

Jo huomenna.

Tämä aiheuttaa minussa pienen ja hillityn, spontaanin "Jes!"-reaktion.
Ei tarvitse missata torstain palaveria!

Kysyn, voisiko kiinnyttymiseen antaa vielä jotain lisätukea, kerroin huolehtivani jostain syystä kovasti, voisiko jokin pieni osuus kiikastaa siitä. Saan reseptin Teroluteihin, joista olen lukenut niin paljon, että lähestulkoon unohdan, etten ole itse käyttänyt niitä aiemmin.

Koska munarakkuloita on kaksi, kaksosten mahdollisuus on olemassa. Onhan se olemassa aina muutenkin, mutta lääkärin mukaan minun tilanteessani, jopa tässäkin hetkessä se on häviävän pieni. Ymmärrän hyvin, tässähän on suuria hankaluuksia saada edes sitä yhtä lasta alulle.

Lääkäri ohjaa minut hoitajan luokse sopimaan tarkemmin huomisen inseminaation ajankohdasta.
Hoitaja on suosikkini, heistä kaikkein sympaattisin. Tuntuu hassulta, että olen käynyt tällä klinikalla tarpeeksi kauan, että suosikit ovat jo ehtineet muodostua.

Sovimme hoitajan kanssa rauhassa huomisen aikataulun ja kertaamme sen. Juttelemme myös PCOS:stä, lääkityksistä ja vitamiineista. Koska tunnelma on niin kiireetön, mainitsen ohimennen, että jotenkin olen jo pitkän aikaa tiennyt, että tulen päätymään hedelmöityshoitoihin.

Olen ajatellut tämän asian tuhat kertaa päässäni, mutta nyt ääneen lausuttuna jokin tuntuu erilaiselta.
Huomaan ääneni paksuuntuvan, ja lopulta se särkyy, kuin olisi yhtäkkiä ohutta, haurasta lasia.

En voi romahtaa nyt. Päinvastoin, minun täytyy kerätä itseni, jotta pystyn taas lähipäivinä vakuuttamaan Miehelle kaiken olevan hyvin, tästä kaikesta huolimatta, huolimatta siitä, että geeniemme yhdistymistä tuetaan taas uusin lääketieteen keinoin. En saa romahtaa, jotta pystyn uskomaan siihen itsekin.

Tämä on liian kliseistä.
En ole kertaakaan itkenyt kenenkään hoitohenkilökuntaan kuuluvan nähden.

Ei saa itkeä, täytyy olla vahva.
Mistä sekin ajatus kumpuaa?

Kyyneleet valuvat kasvomaskin suojaan. Puhun niiden läpi, en pysty lopettamaan puhumista.
Yrityksestä huolimatta en myöskään pysty estämään kyyneliä. Lopulta en enää edes yritä.

Hoitaja kuuntelee. Hän ei sano juuri mitään, ja silti samaan aikaan hän sanoo juuri ne oikeat sanat.
En edes jälkeenpäin muista, mitä ne ovat.

Ei yksittäisillä sanoilla ole niin väliä. Jotain vain, mikä kertoo, että tämä kaikki on normaalia.
On normaalia olla peloissaan, heikko, epävarma, tuskainen.

Ja kun pääsen vauhtiin, tunnustan myös, etten usko inseminaatioiden toimivan kohdallamme.
Että olen henkisesti jo kilometrien päässä täältä ja tästä hetkestä, IVF-hoitojonossa.
Odottamassa ensimmäistä käyntiaikaa, uusia lääkkeitä ja suunnitelmia, ensi vuotta.

Menen apteekkiin hakemaan huomista varten Ovitrellen sekä uuden Terolut-reseptin.
Perinteitä kunnioittaen edelläni apteekkiin kulkee viimeisillään raskaana oleva nainen, niin käy aina.

Farmaseutti kysyy, tarvitsenko paperipussia. Vastaan kyllä, vaikken halua enkä tarvitse paperipussia.
Kävelen pussi kädessä autolle. Laitan Miehelle viestin.

"Now that we found love, what are we gonna do with it?" kysyy radio, kun käännän virta-avainta lukossa.