keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Seuraavat viisikymmentä vuotta

Työkaverin vatsa jatkaa kasvamistaan. Kun hänen toinen lapsensa syntyy, hän aikoo olla kotona pari vuotta, kuten viimeksikin. Tällöin hän on ollut poissa työelämästä lasten takia yhteensä neljä vuotta.

Kuten olen joskus maininnut, työ ei ole minulle kovin tärkeä arvo. Vaikka pidän työstäni ja olen mielestäni siinä hyvä, nautin huomattavasti enemmän vapaa-ajasta.

Olen se klassinen ihminen, joka elää viikonlopuille ja lomille. Jos voittaisin lotossa tarpeeksi mehevän summan, en usko, että koskaan palaisin palkkatyöhön. Vapaaehtoistyö sen sijaan olisi hyvinkin vaihtoehto.

Viihdyn nykyisessä työssäni hyvin, ja syytä työkiertoon tai työpaikan vaihtamiseen ei ole. En myöskään ole ammatillisesti erityisen kunnianhimoinen. Minulla on tiettyjä jatkokoulutussuunnitelmia, mutta en suhtaudu niihin kovin suurella intohimolla, eivätkä ole mitenkään ajankohtaisia tällä hetkellä, ei vielä vuosiin.

Edelleen mielestäni joillakin työpaikoilla, myös omallani kulttuuriin kuuluu vivahteita siitä, että lapselliset ja lapsettomat ovat eri kerroksen väkeä, ja lapsettomat ovat tietysti niitä kakkoskerroksen kansalaisia. 

Työpaikallani tiedustellaan lapsisuunnitelmista ja korostetaan, jos jollakulla ei ole lapsia. Käsketään sivulauseessa hoitamaan palaveri loppuun, koska lapsi täytyy hakea päiväkodista. Saatetaan ihmetellä ääneen, miksi henkilö x on toivonut noin pitkää joululomaa, eihän hänellä ole lapsiakaan! Ja kun on kyse jostain oikein tärkeästä, sitä saatetaan korostaa toteamalla: "Äitinä olen sitä mieltä, että.."

Niinpä niin, sellaista perus.

Tällä kertaa koen kuitenkin tarvetta kirjoittaa aiheesta, joka on mielestäni edelleen tabu tahattomasta lapsettomuudesta puhuessa.

Mitä tekee tahattomasti lapseton, jos hän toivoo taukoa työelämästä?

Mitä itse teen, jos jään vasten tahtoani lapsettomaksi?

Lapsen saaminen ja hänen kanssaan kotona oleminen vaikuttaa nimittäin olevan monelle ainoa todellinen tauko työelämästä. Sen lisäksi, että pääsee seuraamaan oman lapsensa kasvua ja kehitystä, saa myös (monelle ihan tervetulleen) paussin töistä.

Tiedostan erittäin hyvin, ettei lapsen kanssa kotiin jääminen ole pelkkää vaaleanpunaista höttöä ja rentoa lomailua, vaan se käy hyvinkin työstä, vain erilaisesta sellaisesta. Se on jatkuvassa valmistilassa ja aina saatavilla oloa, lapsen viihdyttämistä ja tekemisen keksimistä, omien tarpeiden (ja yöunien) asettamista toissijaiseksi.

Mutta se on silti erilaista kuin palkkatyössä käyminen, se on selvää.

Meidän kohdallamme on jo etukäteen selvää, että minä jäisin lapsen kanssa kotiin.
Jonkun toisen puoliso jää ilomielin hoitamaan lasta, mutta meillä se ei sattuneesta syystä menisi niin.

Eivätkä kaikki kaipaa taukoa työelämästä. Tunnen monia, joille kesälomatkin ovat jo liikaa.
Itse kuitenkin tiedostan kaipaavani sitä.

Jollekulle toiselle on muutenkin luontevaa palata töihin mahdollisimman pian lapsen saamisen jälkeen, toisen vanhemman tai päivähoidon astuessa mukaan kuvioihin. Luulen, että itselleni näin ei olisi, vaan kotona lapsen kanssa oleminen voisi sopia minulle.

Tiedostan myös, että kaikille ei myöskään ole taloudellisesti mahdollista olla lapsen kanssa kotona esimerkiksi kahta vuotta, vaikka haluaisikin.

Mutta entä jos mitään lasta ei tulekaan? Eikä äitiyslomaa, ei vanhempainvapaita?

Irtisanoutuminen vakituisesta, mielekkäästä työstä ei houkuttele. Yrittäjyys ei kiinnosta.
Voi jäädä opintovapaalle, mutta entä jos vapaansa aikana ei haluaisi tehdä mitään opintoihin liittyvää?

Virkavapaan ehdot ovat tiukentuneet tiukentumistaan, samoin vuorotteluvapaaseen vaaditaan vähintään 20 vuotta työkokemusta.

Työnantajan kanssa erikseen sovittava, määräaikainen palkaton vapaa olisi siis käytännössä alle nelikymppiselle ainut vaihtoehto, jos haluaisi opintoja sisältämättömän irtioton työelämästä, säilyttäen silti vakituisen työpaikkansa, johon tauon jälkeen palata.

Kokonaan toinen asia on, miten sosiaalisesti hyväksyttävää se vielä tänä päivänä on, verrattuna lapsen kanssa kotona olemiseen.

"No mitä sä nyt sitten sillä vapaallas teet?"
"Öö, en mitään, olen vaan kotona."


Sen sijaan lapsen kanssa kotiin jääminen on itsestäänselvää, ei se kaipaa selittelyjä. Vanhempi on tehnyt jotain hyvinkin hyödyllistä yhteiskunnalle: tuottanut uuden veronmaksajan, josta pitää nyt huolta, mikä on sekin hyödyllistä, jotta pikkukansalaisesta kasvaisi terve ja tuottelias aikuinen tulevaisuudessa.

Monet äitiyslomalta palaavat tulevat töihin innoissaan takaisin, kuten myös työkaverini viimeksi töihin palattuaan teki. "Jes, aikuisia ihmisiä!" hän iloitsi silloin. Äitiyslomalaiset näkevät taas muiden aikuisten keskellä päivien viettämisen parhaat puolet. Työhön palaaminen voi olla heille mukavaa vaihtelua kotielämään.

Sen sijaan tahattomasti lapseton saattaa raataa vuodesta toiseen sillä samalla tutulla työpaikalla, jossa lähin kosketus vapaaseen työelämästä on neljällä eurolla osallistuminen lahjakeräykseen taas yhdelle lapsen saaneelle työkaverille, joka on mammalomalla.

Väitän, että mistä tahansa toiminnasta on mahdollista tulla puuduttavaa, jos se jatkuu riittävän pitkään samanlaisena. Kotielämästä lapsen kanssa voi tulla puuduttavaa, vaikka se olisi sinänsä hyvin antoisaa. Myös yhtä lailla työssä voi viihtyä ihan hyvin, mutta silti sen voi kokea samalla puuduttavana.

Lienee sanomattakin selvää, ettei omalla kohdallani syy lapsen yrittämiseen ja toivomiseen ole se, että haluaisin vain tauon työelämästä. On kuitenkin ilmeistä, että lapsi tuo elämään itsensä ja persoonansa lisäksi mukanaan moninaisuutta niin monella tavalla. Valtavan suuren muutoksen, vastuun ja erilaisen arjen. Rutiinien lisäksi myös suurta vaihtelua siihen, millaista kotielämä ennen lasta oli. Monenlaista erilaista, monipuolisesti uutta, josta elämä jatkossa rakentuu.

Jos lasta ei tule, yllättävän suuri osa tästä moninaisuudesta uhkaa jäädä samalla toteutumatta.

En suhtaudu erityisen luottavaisesti siihen, että eläkkeelle jääminen tulee olemaan kovin yksinkertaista silloin, kun itselle ja ikäluokalleni se tulee edes teoriassa ajankohtaiseksi.

Jos eläkeikä nousee entisestään, onko (syystä tai toisesta, elämäntilanteen, biologisten tai vaikka taloudellisten syiden takia) tahattomasti lapsettomaksi jäävä kolme-nelikymppinen käytännössä töissä seuraavat viisikymmentä vuotta elämästään?

Vaikkei työ edes olisi kovin tärkeä arvo elämässä?

Täytyykö tässä alkaa asunto- ja osakesijoittajaksi ja tähdätä toimivaan exit-strategiaan, jotta tuo ei olisi kohtalona?

6 kommenttia:

  1. Hyviä pointteja sinulla.

    Menet aika lailla asioiden edelle, rakas, mutta yksi vaihtoehto, jos kauhuskenaariosi toteutuu eli jäät lapsettomaksi, on lyhyempi työaika, se on usein neuvoteltavissa työnantajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, kultsi. Asioiden edelle meneminen alkaa valitettavasti olla jo toinen nimeni tässä prosessissa..

      Jos jäisin tahattomasti lapsettomaksi, lyhyempi työaika olisi ehdottomasti yksi vaihtoehto keventää elämää ja saada palkkatyön osuutta arjessani pienemmäksi, vähemmän hallitsevaksi. Ja toisaalta myös saada mielekkään vapaa-ajan osuutta näin isommaksi.

      Uskon, että harkitsisin sitä vakavasti, jos voisin varmistua, ettei työnantajalta tulisi painetta tehdä kaikki sataprosenttisen työajan työt esim. kuudenkymmenen prosentin työajassa.

      Lyhennetty työaika ei kuitenkaan ole ratkaisu toiveeseen saada työelämästä aidosti taukoa, koska töissähän siinä ollaan niin kuin ennenkin, vain ajallisesti vähemmän päivässä/viikossa.

      Poista
    2. Minä tekisin neli- tai kolmipäiväistä viikkoa. Olen tullut siihen tulokseen, että haluan jossain vaiheessa tehdä niin, saanpa lapsia tai en, vaikka ajatus lähti tietenkin siitä että lapsia olisi. Kun korona alkoi, meidät lomautettiin osa-aikaisesti, ja olin noin puoli vuotta 3-4 päivää viikossa töissä. Ja se oli ihanaa! Se vapauden tunne ja kun viikonloput eivät vain vilahtaneet ohi, vaan ehti oikeasti tehdä asioita, joista nautti, oli mahtavaa. Nyt 5 päivää viikossa tuntuu taas aika rankalta, vaikka etätyöt sitä vähän helpottaakin, kun palautumiseen jää enemmän aikaa. Mutta se saa myös miettimään, että miksi työ saa viedä niin paljon aikaa ja energiaa elämästäni?

      neiti Vainio

      Poista
    3. Saan hyvin kiinni tuosta, mitä kuvaat! Kun yhteiskuntamme peruskaava on 5 työpäivää ja 2 vapaapäivää viikossa, työn korostuminen arjessa ja sen myötä koko elämässä on väistämätöntä.

      Vaikka teen säännöllistä toimistotyöaikaa, silti tuntuu välillä, että olen jatkuvasti joko töissä, tulossa töistä tai vähintäänkin kotona valmistautumassa töihin lähtöön. Pidennetyt viikonloput ja niiden avulla työviikon keventäminen kuulostavatkin varteenotettavalta ratkaisulta saada enemmän aikaa itselle aidosti tärkeille asioille.

      Juuri samaa asiaa olen pohtinut paljon, että miksi työ veisi jatkossakin niin paljon aikaa elämästäni (vaikka jäisinkin lapsettomaksi), kun minulle se ei ole kovin tärkeä arvo itsessään?

      En halua havahtua jossain vaiheessa vaikkapa kymmenen vuoden päästä siihen, että "Hetkinen, olen käyttänyt leijonanosan elämästäni asian parissa, johon en olisi sitä halunnut käyttää!" Eli että olisin elänyt autopilotilla niin, kuten mukamas vain "kuuluu tehdä", jos ei ole omia lapsia.

      Tosin juuri tällä hetkellä keskellä lapsettomuushoitoja koen, että työn avulla saan ajatukset edes osittain pois omasta tilanteesta, joten tällä hetkellä täysi työaika lienee terveempi ratkaisu omalla kohdallani. Silti koen, että näitä on hyvä välillä pohtia ja punnita tulevaisuuden kannalta.

      Poista
  2. Aivan. Tämä ehdotukseni nousi siitä, kun eräs lapseton ystäväni on kokenut lyhennetyn työajan olleen hänelle sopiva, ja itseasiassa aivan mahtavan upea ja elämänlaatua huomattavasti parantanut, ratkaisu.

    Mutta sinun tilanteesi ja tarpeesi on toinen. Hali!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tämäkin vaihtoehto on silti nostaa esille, koska varmasti voi toimia monella. Kiitos, sinne takaisin!

      Poista