Ainut hyvä puoli

Olen jo pitkään ajatellut, ettei tässä asetelmassa, jossa Miehen ja minä lapsitoiveen kanssa olemme, voi olla mitään hyvää. En ole keksinyt yhtäkään positiivista asiaa siinä, että ajatuksemme lapsesta ovat niin eriävät.

Kunnes tänä vuonna isänpäivä tuli ja meni.
Joulu, se lasten juhlista suurin, on jälleen kerran lähestymässä.

Se saa minut yhtäkkiä tajuamaan, että siinä se yksi ainut hyvä puoli on.

Minun ei tarvitse katsoa vierestä, kun puolisoni kaipaa lasta yhtä paljon tai jopa enemmän, kuin itse kaipaan. 

Minun ei tarvitse oman kipuni keskellä seurata myös toisen tuskaisia pettymyksiä, haaveiden haaksirikkoutumista, hukkaan heitettyjä valon helmiä. Ei tarvitse nähdä toivon vuorotellen syttyvän ja sammuvan toisen silmissä, yhä uudestaan ja uudestaan, kuin hentoinen tulenliekki tuulessa.

Minun täytyy katsoa vierestä Miehen surua.
Se on kuitenkin toisenlaista surua. Se ei ole surua siitä, ettei hän saa olla isä.

Hän ei ole surullinen isänpäivänä. Ei jouluna, ei uutena vuotena, äitienpäivänä, pääsiäisenä.
Tai jos onkin, niin korkeintaan minun puolestani.

Niinä päivinä häneltä ei puutu ketään.

Tunnen Miehen puolesta paljon surua. Välillä niin paljon, että se meinaa tukahduttaa.
Välillä niin syvää, etten tiedä, miten voin olla vajoamatta siihen kokonaan.
Mutta suruni häntä kohtaan on väistämättä toisenlaista, kuin se olisi, jos hänkin kaipaisi lasta.

Tässä tilanteessa se on hyvin moninaista, ristiriitaista. Valojen ja varjojen maata, harmaata aluetta.
Kuin tilkkutäkki, jossa on monenkirjavia värejä, limittäin ja vierekkäin.
Ja jokaisella tunteellani on myös vastaväri, Miehen tunne.

Vastavärejä ovat keskenään ne värit, jotka vierekkäin asetettuna muodostavat toisilleen suurimman mahdollisen vastakohdan. Minä ja Mies olemme toistemme vastavärejä. Heijastamme ne isoimmat eroavaisuudet toisillemme peilinä.

Kuten kuka tahansa lapsettomuushoitoja läpikäyvän pariskunnan "viallinen" osapuoli, tunnen surua siitä, että kehostani johtuvista syistä joudumme kulkemaan pitkän polun.

Mutta millaista on pettyä kehoonsa silloin, kun tietää, että myös toinen henkilö pettyy yhtä pahasti?

En osaa kuvitella, miten avuttomaksi ja keinottomaksi silloin voi itsensä tuntea.

Kun ei haluaisi mitään muuta niin paljon, kuin antaa toiselle sen ihanimman lahjan.

Juosta häkeltyneenä vessasta olohuoneeseen. Puhtaasta ilosta itkien vajota toisen syleilyyn ja kertoa, että vihdoinkin yhteinen unelma on totta. Katsoa rakkaansa onnen valaisemia kasvoja, kun sydänäänet täyttävät taonnallaan tutkimushuoneen, ja ultraäänilaitteessa näkyy viimein Hän, meidän oma pieni.

Kun yrittää kaikkensa täyttääkseen omansa lisäksi myös toisen hartaimman toiveen, mutta se ei onnistu.

Siitä minulla ei ole kokemusta.

Se ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että haluaisin kovasti toivoa tätä lasta yhdessä.
Haluaisin, että Mies kaipaisi lasta kanssani. Että emme kumpikaan olisi niin yksin.
Että surumme olisi yhteinen.

Mutta on siinä hyväkin puoli, ettei ole.

Edes yksi.