Fomo

Lounastauolla töissä vertaillaan kokemuksia erilaisista leikkauksista. Ennen kuin koko aiheesta on päästy edes alkuun, puhe kääntyy välittömästi erilaisiin keisarinleikkauskokemuksiin, ja sitä kautta jouhevasti yleisesti ottaen synnytyksiin.

Jokainen pöydässä kertoo omasta synnytyksestään jotain. Sairaalamatkan monenlaisille hauskoille sattumuksille hymähdellään, avautumisvaiheen kestoja vertaillaan, koko tilanteen täydellistä absurdiutta päivitellään, miesten osallisuudelle asiassa naureskellaan, sopivan tujujen lääkitysten määrää kiitellään.

Oman lapsen näkemistä ensimmäistä kertaa muistellaan kasvoilla häivähdys siitä mystisestä, käänteentekevästä tunteesta. Kehomuistissa hetki, jolloin muu maailma ympäriltä pysähtyi ja vaikeni.

Minäkin vaikenen. Kuuntelen hiljaa, eihän minulla ole mitään sanottavaa.

En ole tällä kertaa ainut. Yhtä vähän sanottavaa on vieressäni istuvalla lapsettomalla miespuolisella työkaverilla. Hän yrittää ponnettomasti kertoa omasta sappikivileikkauksestaan, mutta muut liitelevät jo tunnesfääreineen toisaalla, jossain aivan muissa korkeuksissa kuin maan kamaralla tässä ruokalassa. Paikassa, johon sappikivileikkaukset eivät liity tai vertaudu niin millään tasolla.

Ja silloin se taas humahtaa lävitseni, kulkee silmien takaa kaularankaa pitkin ja putoaa vatsaan, jonne se jää hohkamaan kylmyttään kuin kalsea, jään ja lumen peittämä hiidenkivi.

Fear of missing out. Paitsijäämisen pelko.

Eräällä työkaverillani on kaksi alle kouluikäistä lasta, joista hän kertoo enemmän kuin mielellään.
Oikeastaan hän puhuu heistä todella paljon, lähes kokoajan. 

Olen sietänyt tätä yllättävän hyvin, suurimmaksi osaksi siksi, koska nämä kertomukset sattumuksineen ja lasten kommentteineen ovat aidosti hauskoja, suorastaan eläviä ja sellaisinaan viihdyttäviä.

Olen vasta viime aikoina alkanut huomata, ettei hän oikeastaan koskaan kysy minulta mitään. 

Tiedän hänestä, hänen perhe-elämästään ja perheenjäsenistään, ennen kaikkea hänen lapsistaan yhtä sun toista, mutta hän ei taida tietää minusta juuri mitään.

Johtuukohan se siitä, ettei hänen päähänsä yksinkertaisesti mahdu enää työtehtävien lisäksi mitään muuta, kuin päiväkodin retkipäivän eväät, uusien minikokoisten hiihtomonojen osto ja nuoremman lapsen temppujumppa torstaisin? Vai siitä, ettei hän yksinkertaisesti muista aikaa ilman lapsia, ja mistä sellainen elämä voisi koostua?

Pitääköhän hän minua ja elämääni niin kertakaikkisen tylsänä ja tasapaksun onttona, ettei siinä voisi olla mitään kovin kiinnostavaa kerrottavaa?

Nimittäin jos pitää, hän on siinä ihan oikeassa.

Eihän minulla ole mitään sellaista kerrottavaa, joka sykähdyttävyydessään voisi vertautua siihen, millaista on nähdä lapsensa kokeilevan luistelemista ensi kertaa, tai saada postitse kirje tulevan ekaluokkalaisen koulupaikasta ensi syksylle.

Viikkoni paras hetki saattaa olla vaikkapa erityisen hyvin onnistunut itsetehty perjantaipitsa. 

Lenkki ja kuppi teetä ystävän kanssa. Kaksi jaksoa peräkkäin loistavaa It's a sin-uutuussarjaa.

Nauraminen Miehen kanssa jollekin typerälle pikkujutulle, joka paisuu mustan huumorin siivittämänä aivan uusiin mittoihin.

Tai se, että saan aikaiseksi ja jaksan laittaa samana päivänä sekä pyykin- että asianpesukoneen päälle.

Ajatus siitä, että menettäisin jotain niin ainutlaatuista kuin äitiyden, on yksinkertaisuudessaan niin musertavan surullinen, etten taida edes osata kuvalla sitä. Lisäksi se on hyvin pelottava ajatus.
Millaista olisi menettää jotain, jonka on kuullut olevan niin kaikenkattavaa, läpäisevää, väkevää, erityistä, täysin erilaista kuin mikään muu, vahvempaa kuin mikään ikinä?

Mikä asia elämässäni olisi edes puoliksikaan yhtä merkityksellinen kokemus, kuin oman lapsen syntymä?