Näen unta, jossa olen raskaana. Makaan sängyllä yksin, on aikainen aamu.
Tiedän, ettei vielä tarvitse nousta ylös, mutten saa enää unta.
Raotan peittoa, katson paljasta vatsaani.
Se on pyöristynyt ihanasti.
Löysien vaatteiden alta sitä olisi vielä melko mahdoton huomata. Se ei ole millään tapaa iso tai huomattava, vaan pikemminkin hyvin siro. Se on juuri sellainen, kun ensimmäisten viikkojen jälkeen lopulta ujosti esiin tullut vatsa on.
Sellainen, josta alkaa olla muodon perusteella selvää, mistä on kysymys.
Se on lumoavan kaunis.
Hämmentävä, epätodellinen.
Makaan alastomana sängyssä ja mietin, että minussa elää toinen ihminen.
Sisällä kehossani, sen suojassa, turvassa.
En ole epävarma tai peloissani. En mieti, onko siellä ketään, ainakaan elossa.
Tiedän, että siellä on joku. Olen jo nähnyt hänestä vilauksen ultraäänessä, saanut rauhan, varmuuden.
Aistin hänen läsnäolonsa kokoajan.
Siitä piirtyy minuun kartta, joka johtaa hänen luokseen.
Tunnen, etten ole tässä makuuhuoneessa yksin.
Tunnen nykyään kaikenlaista, erikoisilla taajuuksilla.
Päässä humisee ja kuulen, kun jossain universumin laidalla tähtemme asettuvat loksahtaen paikoilleen, olennaisen tärkeään kulmaan toisiinsa nähden.
Tämä kaikki todella tapahtuu nyt, ja se on lopullista, ääretöntä, huumaavaa.
Se särkee minut ja kokoaa uuteen järjestykseen.
Miten kaikki tuntuukin niin selvältä, niin suuren epäselvyyden jälkeen?
Enää ei voi kääntyä, ja ymmärrän, etten missään nimessä haluaisikaan.
Enää ei tarvitse kysyä miksi, sillä ei ole väliä. Ehkä minun ei pidäkään tietää.
Hän on minussa ja elää.
Hän tulee olemaan minussa aina.
En voi lakata hämmästelemästä sitä.
En voi olla jatkuvasti ihastelematta, huokailematta, ihmettelemättä sen asian täydellistä kauneutta, vaivattomana virtaavaa luonnollisuutta, pakahduttavaa paljautta, selittämättömänä soljuvaa magiaa.
Jo pelkästään sen asian sisäistäminen on jotain niin käsittämätöntä, etten melkein pysty siihen.
Tuntuu, että jo pelkästään se on minulle jotain elämää suurempaa.
Siinä aamun hämärässä en ajattele enkä pelkää tulevaa.
Olen vain.
Tai Me olemme. Yhdessä.
Kehot rinnakkain, verenkierto sisäkkäin.
Sisäelimet vastakkain, ainutkertaiset elämät limittäin toisiinsa kietoutuneina.
Sydämet vierekkäin.
Ihana uni ♥
VastaaPoistaSe oli yksi ihanimmista, mitä olen nähnyt! Kiitos kommentista. :)
PoistaIhana uni!
VastaaPoistaNäin yksi yö unta missä meillä oli taaperoikäinen, juuri kävelemään oppinut pieni tyttö. Käveltiin peräkanaa jossain aulassa, tytöllä oli ihanat vaaleat kiharat hiukset (niin kuin itselläni lapsena) jotka olin laittanut saparoille. Vaatteet oli juuri sellaiset mitkä voisin kuvitella pukevani oikeastikin lapselleni. Siinä unessa olin niin onnellinen ja levollisen oloinen. Aulaan tuli eräs samanikäinen tuttuni, jolla on oikeastikin kaksi lasta. Juttelimme lapsista ja hän kysyi haluaisimmeko lapsellemme sisaruksia. Kerroin että haluamme kyllä, mutta koska ekakaan lapsi ei ole ollut itsestäänselvyys, olemme niin kiitollisia jo hänestä emmekä halua murehtia tulevaa. Kun aamulla heräsin, suru tuntui niin musertavalta. Tuntui epäreilulta herätä todellisuuteen. Myöhemmin päivällä vaatekaappia siivotessani (menkkajomotusten keskellä, ylläri ylläri) purskahdin lohduttamaan itkuun kun uni tuli taas mieleeni. Myöhemminkin oon miettinyt useasti unta. Sitä onnellisuuden tunnetta mitä tunsin pelkästään siitä että sain kävellä pienen, vielä vähän horjuvaisen lapseni perässä ja miten hienosti osasin ajatella etten murehdi tulevaa. Voi kumpa me molemmat vielä saataisiin elää nämä unet todeksi, vailla pelkoa siitä koska herätään kipeään todellisuuteen ♥️
-S
Se oli ihana! Ihanalta kuulostaa myös sinun unesi, ja miten järkevästi vieläpä sanoitit unessasi kiitollisuutta ja ajatuksia tulevasta.
PoistaAjattelen, että näissä unissamme oli myös paljon samaa: huomiota herättävää levollisuuden ja rauhan tunnetta, tietynlaista pelottomuutta. Sitä mieli alitajuisesti varmaan kaipaa niin kovasti, lupaa pysähtyä hetkeen ja nauttia siitä.
On jotenkin vielä sydäntäsärkevämpää, että molemmat olimme näissä unissa niin omia itsejämme. Ajattelimme hyvin samalla tavalla, kuin todennäköisesti ajattelisimme todellisuudessakin. Unet, joissa ei ole päätä eikä häntää, eivät ole niin vaikeita kuin nämä äärimmäisen realistiset välähdykset, kuin valokuvat, mutta silti harhaa..
On pakko yrittää kaivaa jostain sitä toivoa ja uskoa, että vielä koittaa aika, kun ne ovat totta!