Ja niin vain koittaa se päivä, jonka todennäköisyyttä pidin aikoinaan niin uskomattomana. Sata kappaletta Letrozoleja on käytetty, eikä raskautta edelleenkään näy, ei kuulu.
Ne eivät riittäneet sittenkään.
Ajattelen, että ehkä lääkärini tiesi sittenkin paremmin asioita silloin kauan sitten, kuin minä.
Enää en epäröi, kun apteekkari kysyy, otanko mieluummin kolmenkymmenen kappaleen vai sadan kappaleen paketin. Sata kappaletta vain suoraan, kiitos.
Eihän ole varmaa, riittävätkö nekään. Tai riittääkö ylipäänsä mikään.
Aion silti syödä niitä seuraavat kuukaudet, kun jonotamme julkiselle. Tuntuisi hassulta olla syömättä, sillä PCOS:n takia munarakkulat eivät kasva normaalisti. Kehonikin lienee jo tottunut letroihin, en ole pitkään aikaan saanut niistä mitään sivuvaikutuksia.
Niiden avulla raskauden mahdollisuus on edes vähän todennäköisempi, kuin ilman.
Vaikka se ei päätä huimaakaan.
Päinvastoin, vaikuttaa aika väistämättömältä, että jos pystyisin tulemaan niiden avulla raskaaksi, se olisi jo tapahtunut.
Yhtenä päivänä töiden jälkeen erehdyn miettimään, kuinka monta ainakin näennäisen elinkelpoista, ultraäänessä hyvänkokoiseksi todettua johtofollikkelia sisälläni on Letrozolien avulla kypsynyt tämän ja viime vuoden aikana? Kasvanut täyteen mittaansa samaa tahtia täydellisen paksun limakalvon kanssa, vain irrotakseen irrotuspiikin avustuksella.
Aika monta.
Tarkemmin laskettuna yhdeksän. Plus kaikki ne mahdolliset, suhteellisen todennäköisesti viime kesän kuukausina olemassa olleet, mutta todentamatta jääneet, koska ultraäänistä oli silloin taukoa.
Eikö tosiaan yksikään niistä ole ollut sopiva, tarpeeksi hyvä, oikeasti elinvoimainen?
Mikä niitä oikein vaivaa?
Mikä minua vaivaa?
Jonkin on oltava pahasti vialla.
Entä jos se on jotain sellaista, mille ei voida mitään?
Entä jos kehoni hylkii kiinnittyviä munarakkuloita, on niille kuin teflonia?
"Onko teillä lapsia tässä vaiheessa?" kysyy hieman erikoinen pankkivirkalija asuntolainan etäneuvottelussa.
"Ei ole", vastaamme Miehen kanssa yhteen ääneen, katsomatta toisiamme.
Enkä oikeastaan tiedä, tuleeko olemaan missään vaiheessa, lisään omassa mielessäni.
Töissä istun palaverissa, johon osallistuu lisäkseni kolme naista. Yksi heistä on huomattavasti iäkkäämpi kuin me muut, noin kuusikymppinen. Me loput olemme suunnilleen samanikäisiä. Nämä kaksi muuta ikäistäni ovat tietenkin raskaana, lasketut ajat söpösti kuukauden päässä toisistaan.
Vanhin naisista siunailee meidän kaikkien kuullen, että no jopas nyt ihmiset lisääntyvät, tuntuu että kaikki työkaverit ovat raskaana! Raskaana olevat silmäilevät toisiaan tirskahdellen ja hymähdellen.
Yritän irtaantua ruumistani.
Koska niin tosiaan tuntuu, että ovat. Kaikki, paitsi minä.
Olin etukäteen ajatellut, että julkiselle puolelle ajan odottamisessa voisi olla häivähdys helpotusta.
Olin elätellyt toiveita jonkinlaisesta keventyneestä taakasta, lyhyestä tauosta tämän koko elämän nielevän kaaoksen keskellä.
Että tuntuisi samalta, kuin jos saisi vetää keuhkot täyteen happea pitkän sukelluksen jälkeen.
No, ei se tunnu.
Tuntuu lähinnä epämiellyttävältä, epävarmalta, hataralta.
Enemmänkin vain siltä, kuin pyöräni tuupattaisiin liikkeeseen alamäkeä kohti ja kyydissä istuessani tietäisin kauhistuttavan hyvin, etten pysy pystyssä ilman apupyöriä.
Kuin löytäisin itseni keskeltä peilikirkasta järvenjäätä, joka olisi niin olemattoman ohutta, että siitä näkisi selkeästi läpi. Ja minun tulisi kai liikkua jonnekin päin, kävellä rantaan. Tyhjän päällä.
Luen Lauri Ylösen vaimosta, joka sai kahden vuoden aikana neljä keskenmenoa ennen toisen lapsen syntymää. Hänellä on PCOS.
Öisin yrittäessäni nukahtaa mietin, onko joskus edessä parempia aikoja?
Sellaisia, jolloin nämä ajat olisivat muisto vain. Jokin kamala, sumuinen painajainen, jonka tarkemmat, piinavavat yksityiskohdat ja tuskaiset tapahtuvat ovat jo hämärtyneet näkyvistä, häipyneet tarpeettomina unohduksen pelastavan verhon taakse.
Jos joku pystyisi sen lupaamaan, saisinko tältä edes välillä hetken rauhaa?
Haluan rohkaista sinua IVF-hoidon suhteen, jos se mietityttää sinua. Itse pelkäsin etukäteen hoitoa, mutta se osoittautui lopulta paljon helpommaksi, kuin etukäteen luulin. En kokenut siihen liittyvä toimenpiteitä vaikeina, vaikka etukäteen sitä pelkäsin. Meille ensimmäinen ivf-hoito myös toi vauvan syliin. Sisaruksia emme saaneet enää pakastealkiosiirroista, ne eivät siis meillä onnistuneet.
VastaaPoistaToinen asia, huomaan että olet hyvin ankara omaa kehoasi kohtaan. Olet kirjoittanut miehesi priimasta spermasta ja suominut omaa kroppaasi ankarasti. On kuitenkin syytä muistaa, että asia ei ole näin yksinkertainen, ja kyse ei välttämättä ole vain sinusta, vaan sperma voi perusanalyysissa olla mitä parhainta tavaraa, mutta solutason tilanne on toinen. Voi olla fragmentaatiota ja dna:n pilkkoontumista. Oletko katsonut Areenasta dokumentin MOT Siittiöiden loppu? Suosittelen.
Ivf-hoidosa voidaan ohittaa monta vaihetta. Silloin myös nähdään todellisempi tilanne. Itse esim. ivf-hoidossa tuotin 15 follikkelia. Todellisuudessa valtaosa niistä olikin tyhjiä. Vain 6 niistä sisälsi ylipäätään munasolun - nämä ovat asioita, jotka ivf:ssä selviävät. Kuudesta munasolustani viisi hedelmöittyi, ja 3 niistä osoittautui kelvolliseksi, 2 oli epänormaalia ja meni roskiin. Yksi siirrettiin - siitä sain vauvan. Kaksi muuta pakastimeen, niistä emme saaneet sisarusta, eivät siis olleet kelvollisia. Eli, 15 follikkelista vain yksi oli oikeasti kelvollinen. Sinulla on voinut olla vaikka yhdeksän follikkelia tässä, mutta joissa yhdessäkään ei ole edes ollut munasolua. Me emme voi tietää, koska kukaan ei ole voinut mikroskoopilla katsoa munarakkulaasi näissä hoidoissa. En halua lytätä sinua tällä karrikoidulla esimerkillä, vaan haluan kertoa, että ivf:n mahdollisuudet ovat ihan eri luokkaa kuin mitä aiemmin saamasi hoidot. Sen avulla voidaan edetä harpaten, isommissa kokonaisuuksissa. Onnea matkaan!
-J-
Vilpitön kiitos kommentista ja kannustavista sanoista. Tuntuupa hienolta ja rohkaisevalta kuulla, että ensimmäinen IVF-hoito toi teille lapsen!
PoistaKommenttisi ankaruudesta kehoani kohtaan on tarkkasilmäinen ja osuva, tämä pitää täysin paikkansa. On huonolla tavalla helppoa sättiä ja syyttää itseään lapsettomuudesta, vaikka emmehän varsinaisesti tiedä, mistä kaikista asioista vaikeudet tulla raskaaksi johtuvat.
Olen katsonut mainitsemasi dokumentin. Sen kautta tiedostan, että myös miesten spermassa voi olla näennäisen hyvistä näytteistä huolimatta syvempiä dna-tason ongelmia. Joskus on käynyt mielessä, voisiko siitä(kin) olla kysymys meidän kohdalla.
Olet aivan oikeassa siinä, että koska munarakkuloiden laadusta ei tiedetä mitään, niiden määrällä ei sinänsä ole väliä. Viidestätoista vain yksi voi olla kelvollinen, ja yhdeksästä ei välttämättä yksikään.
IVF-hoitojen avulla tästä voidaan saada niin paljon enemmän tietoa. Sitä osuutta odotan toisaalta pitelemättömällä innolla ja tiedonjanolla, ja toisaalta myös huoli rinnassa painaen, entä jos saammekin huonoja uutisia..
Joka tapauksessa on mahtavaa, että joku aina välillä muistuttaa, että kaikki voi oikeasti mennä myös hyvin. Vaikka se välillä tuntuukin niin vaikealta uskoa. Valoisaa kevättä teidän perheelle! :)