Huijaava keho

Olen saanut tämän vuoden puolella itseni kiinni omituisesta ajautusvinoumasta.

Suuren osan lapsen yrittämisajasta, erityisesti sen jälkeen kun minulla diagnosoitiin PCOS, olen ottanut hyvin kirjaimellisesti sen faktan, ettei nainen välttämättä voi tietää etukäteen, onko raskaana vai ei, sillä osa naisista ei saa minkäänlaisia raskausoireita. 

Koska vihaan raskaustestejä (ja nekin voivat olla väärässä), oikeastaan lähinnä runsaiden, selkeiden kuukautisten alkaminen on ollut minulle ainoa suhteellisen luotettava merkki siitä, etten ole raskaana. 

(Tosin välillä olen ajautunut kuvittelemaan kuukautisiakin alkuraskauden – luonnollisesti hyvin harmittomaksi – verenvuodoksi, krhm.)

Jostain syystä asia on kääntynyt päässäni niin, ettei minulla varmasti olisi minkäänlaisia raskausoireita, vaikka olisinkin raskaana.

Kehoni viestittää tulevista kuukautisista usein orjallisen tunnollisesti jo noin viikkoa ennen kuukautisten alkua. Mutta koska nämä tuntemukset ovat hienovaraiseuudessaan hyvin samanlaisia kuin potentiaaliset raskausoireiksi luettavat kivistykset, nekään eivät itsessään kerro koko totuutta.

Joten en siis voi mistään tietää, olenko raskaana vai en, ennen kuin kiistattoman ilmiselvät kuukautiset alkavat.

Näinhän se käytännössä on, sillä en aukottomasti voikaan.

Mutta miksi lähden aina siitä lähtökohdasta, että kehoni huijaa minua, eikä minun tule uskoa mitään siitä, mitä se viestittää?

Havahduin yhtenä kauniina päivänä siihen ajatukseen, että oikeastaan uskon, että tuntisin jotain oireita, jos olisin raskaana. Että huomaisin sen jostakin asiasta, joka olisi eri tavalla.

En siis lähtökohtaisesti usko siihen, etten raskaana ollesssani tuntisi olossani kerrassaan mitään poikkeavaa, ennen kuin kuukautiset olisivat jo reilusti myöhässä. En kiellä, etteikö se olisi mahdollista. Tottakai se on. Tiedän useita ihmisiä, joille on käynyt juuri niin. Raskaushormonien nousu on yksilöllistä, samoin kuin se, miten vähäiseen hormonien nousuun keho reagoi oireilemalla.

Pidän vain todennäköisempänä sitä, että tuntisin edes jotain.

Ja silti olen käyttäytynyt tähän asti aivan päinvastoin.

Kun olen odottanut normaaleissa sekavissa tunnelmissa kuukautisia alkaviksi, ja olen käynyt itseni kanssa tuttua jakomielitautista keskustelua siitä, uskaltaako raskautta toivoa vai olisiko parempi vain valmistautua uuteen pettymykseen, asetelmana on aina ollut, että olen halunnut viimeiseen asti saada kehoni kiinni huijaamisesta.

Olen ollut kehoani kohtaan kuin virkaintoinen kuulostelija poliisidekkareissa. Viimeiseen asti skeptinen, aina epäilemässä jokaisen tarkoitusperiä. Voisiko tämä epäilty puhua totta, vai voisiko tässä sittenkin olla jokin koira haudattuna, jotain hämärää, tarkoitus vain hämätä kaikkia?

Olen etsinyt mahdollisuutta todistaa, että kehoni on taas kerran väärässä, pihalla kuin lumiukko. Epämääräinen, epäluotettava, epäkeho.

Että kehoni on raskaana, vaikkei sitä edes itse tajua.

Se on loppujen lopuksi aika erikoinen lähtökohta elämänmittaiselle yhteistyölle. 

Vai onko se, etten usko tai luota mihinkään kehoni toimintaan erityisen hedelmällinen (ehheh) suhtautumistapa, kun meidän tulisi jatkaa kyseisen maallisen tomumajani kanssa yhteistä kulkua toivottavasti useita vuosikymmeniä eteenpäin?

Todennäköisesti PCOS-diagnoosi on vaikuttanut siihen, että olen alkanut pitää kehoani toimimattomana, ja sen takia epäluotettavana. Siitähän PCOS:ssa on usein kyse. Moni asia saattaa vaikuttaa näennäisen hyvältä ja toimia näennäisen oikein, mutta silti puutteita ilmenee kriittisillä hetkillä. 

Se, että jokin näyttää hyvältä, ei välttämättä tarkoita sitä, että toiminta on oikeaa tai lopputulos hyvä.

Kehoni toimii usein hyvin ennustamattomasti, muun muassa ovuloimalla oma-aloitteisesti silloin kun ei välttämättä tarvitsisi, ja toisaalta seuraavassa hetkessä se ei ovuloi kirveelläkään ilman lääkeapua.

Ja kaiken lisäksi en reagoi millään tavalla irrotuspiikkeihin, jotka sisältävät pienen määrän raskaushormonia.

Valtaosa odottavista äideistä saa jonkinlaisia raskausoireita, mutta ainakaan minulla ei tietoa siitä, miten moni saa oireita jo aivan alkuvaiheessa, ennen positiivista raskaustestiä. Lähtisin kuitenkin olettamuksesta, että alussakin saattaa olla yleisempää tuntea jonkinlaisia oireita, kuin olla tuntematta yhtään mitään.

Missä vaiheessa siis päätin olettaa, etten itse kuuluisi mukaan tähän raskausoireita ja/tai aavistusta raskaudesta tuntevaan, ilmeisen suureen naisjoukkoon?

"Oireettomuskin voi olla oire", on tyypillinen, vauvakeskustelupalstoilla viljelty lause, jonka tarkoitus on ilmeinen: Pitää toivoa yllä viimeiseen asti, ja vielä vähän sen yli.

Jostain syystä minulle on viime kuukausina tullut vahva tuntemus, että jos olisin raskaana, huomaisin sen jostakin, tuntisin jotakin erilaista. Jotain, jonka voisi huomata ilman, että elää ja hengittää vain sitä, mikä kehossa milloinkin tapahtuu.

Tuntemukseni on vahvistunut erityisesti viime kuukausina, kun olen syönyt inseminaatioiden jälkeen keltarauhashormonia jäljittelevää Terulutia, joka saa erityisesti vasemman nännini kipuilemaan ja tuntumaan herkkyydessään erilaiselta. Kehoni siis reagoi lääkkeeseen raskautta muistuttavalla oireella!

Koko tämä suuri ahaa-elämys puolestaan voi helpottaa tulevia kuukausia elämässäni. Jos en tunne mitään, lienee todennäköisempää, etten yksinkertaisesti vain ole raskaana, kuin että olen raskaana, mutta kehoni ei ymmärrä sitä ja enkä siitä syystä tunne vielä mitään. 

Ehkä se ei ole mikään mysteeri, joka täytyy selvittää. Ehkä ei olemassa mitään yllätysratkaisua, mikä täytyy pakottaa tapahtumaan. Ei ole mitään vuosisadan salajuonta tai huijausta, mikä täytyy paljastaa.

Ehkä on vain todennäköisempää, että kehoni viestittää minulle ihan oikein: Sitä, ettei tunnu mitään erityistä enkä ole raskaana!

Jos joskus huomaan olevani raskaana ilman minkäänlaista ennakkoaavistusta, niin sehän on vain kaikin puolin myönteinen yllätys.

Silti jatkossa aion yrittää luottaa kehooni edes vähän enemmän.