Voi miten kaunis

Yöllä olen isän kanssa ulkomailla. Lomakohteemme on jossain lämpimässä, kenties meren läheisyydessä. Ilta on jo hämärtynyt ja seisomme hotellihuoneen isolla terassilla, pikkukaupungin valojen loistaessa kauniisti taustalla. Tunnelma on raukea, kuten lomalla kuuluukin.
On hiljaista, rauhallista.

Jostain syystä päätän uskoutua isälle tilanteestamme siinä määrin, että kerron vaikeuksistani tulla raskaaksi. Isä nojaa kaiteeseen ja kuuntelee epätyypillisen vaitonaisena, mietteliäänä.

"Sinun olisi hyvä vähän rauhoittua, ettet kuormittaisi itseäsi niin hirveästi. On vain yritettävä olla mahdollisimman normaalisti, pakottamalla se ei todennäköisesti onnistu sen paremmin", hän sanoo lopulta. En ärsyynny hänen sanoistaan, koska tiedän hänen olevan oikeassa, oli se miten turhauttavaa tahansa. Myöntelen vähäsanaisena, lupaan hänelle ja itselleni yrittää.
Rauhallisemmin, toistan mielessäni. Lämpö ja ilmassa tuoksuva kosteus väreilevät ihollani.

"Uskotko uniin vai sattumaan?" kysyy Antti Tuiskun ääni istuessani tutussa odotusaulassa.
Tällä hetkellä tuntuu, etten usko niistä kumpaankaan, enkä tiedä, mihin niiden sijasta uskoa.
 
Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan, että sen koittaessa olo on lähinnä epätodellinen.
Tuijotan kiinteästi vihreitä sohvatyynyjä ja yritän valmistautua lähinnä kahteen mielessäni yhtä todennäköiseen vaihtoehtoon:
1. Mitään ei ole tapahtunut, yksikään munarakkulaa ei ole kypsynyt tarpeeksi, ovulaation induktio on epäonnistunut.
2. On tapahtunut liikaa, ja kypsyneitä munarakkuloita on liian monta. Ovulaation induktio on epäonnistunut, saamme yhdyntäkiellon monisikiöraskauden riskin takia.

On yllättävää, miten nopeasti sitä tottuu istumaan ilman housuja vieraan, täydessä vaatetuksessa olevan ihmisen edessä. 

"Täällähän on oikealla puolella yksi iso munarakkula. Koko näyttää olevan 2,25 cm. Se on hyvännäköinen, katsohan itsekin! Myös kohdun limakalvon tilanne on hyvä. Ja oliko kiertopäiväsi nyt kolmetoista? Tuo on todella hyvänkokoinen, lähes valmis. Se irtoaa jo lähipäivinä. Vasemmalla ei ole mitään, mutta se ei haittaa."

Lääkäri mainitsee, ettei uskonut, että pienin mahdollinen Letrozol-annos voisi antaa näin hyvän tuloksen minulla, koska munasarjani ovat erittäin monirakkulaiset. Hänen sanansa kiitävät maata lähestyvän asteroidin lailla kohti aivojani ja täpärästi niiden ohitse. Sekunnin ajan hätkähdän niitä: tilanteeni on siis lähtökohtaisesti todella paha?
Mutta nyt kuitenkin hyvä?

Ja ei kai munarakkula vielä voi irrota? Minulla ei ole ollut mitään ovulaation tuntemuksia, eikä kai kuuluisikaan, kun kiertoni on niin pitkä? Aikaisin kiertopäivä, kun olen tehnyt positiivisen ovulaatiotestin, on ollut seitsemästoista. "Toisilla Letrozol voi auttaa kiertoa aikaistumaan, asettumaan enemmän tyypilliseen rytmiin", lääkäri sanoo.

Seuraavaksi hän kertoo, että nyt suunnitelmana on varmistaa, että ovulaatio tapahtuu pian.
Tätä varten hän kirjoittaa minulle reseptinä yhden irrotuspiikin, valmisteen nimi on Ovitrelle.
Piikki saa aikaan ovulaation, jos se ei ole vielä luonnostaan tapahtunut.
Se on itsepistettävä, ja minun tulee pistää se huomenna illalla. Hoitaja näyttää, miten se tehdään.

Siis mitä? Pistää, itseäni?
Tähänkö on tultu, nyt jo?

"Vain yksi piikki?", varmistan ensijärkytyksestä toivuttuani.
"Yksi vain", lääkäri toistaa kärsivällisesti.

Yhdynnät tänään ja ylihuomenna, niiden pitäisi riittää. Raskauden mahdollisuus on tällä hetkellä noin 30 prosenttia. Voin tehdä raskaustestin kahden viikon kuluttua ja soittaa tuloksen klinikalle.
Lääkäri toivottaa hymyillen onnea matkaan.

Siirryn toiseen huoneeseen, jossa rennon ystävällinen hoitaja näyttää, miten itseni pistäminen tulisi huomenna tehdä. Hän vakuuttaa minulle, etten voi mokata tätä, niin helppoa se on. Vakuutan hänelle, että jos joku ihminen tämän voi mokata, se olen minä.

Piikin ohut neula näyttää pelottavalta, vaikkei se ole kovin pitkä. Kysyn, sattuuko se. Hoitaja vastaa, että hyttysen pisto sattuu tätä piikkiä enemmän, mutta monille se on silti henkisesti kova paikka.
Tunnelma on kiireetön ja rauhoittava. Käymme pistämisohjeet läpi pyynnöstäni vielä uudelleen.

"Mutta ostin juuri lisää ovulaatiotestejä, pitäisikö niitä sitten jo lähipäivinä käyttää?" Hoitaja hymyilee niin, että hänen valkoiset hampaansa näkyvät.
"Anna testien jäädä kaappiin, et tarvitse niitä nyt. Sillä kun pistät tämän piikin, ovulaatio tulee tapahtumaan."
"Ainiin, aivan.."

Selitän, etten ollut ollenkaan varautunut tähän. Olin siinä käsityksessä, että jos Letrozol on toiminut, minun tulee yrittää etsiä ja löytää ovulaatio itse. Hoitaja nyökkää ymmärtäväisesti.
Hänen sympaattisuutensa ansiosta minua ei nolota olla näin kertakaikkisen pihalla.

Hän kertoo, että toiset saavat Ovitrellestä raskausoireiden kaltaisia tuntemuksia, niitä ei kannata ihmetellä. Pistämisen jälkeen raskaustesti tulee näyttämään positiiivista noin viikon ajan, siksi testin tekemistä kannattaa malttaa odottaa kaksi viikkoa. Vaikka kiertoni on ollut aiemmin pitempi, huomisesta kahden viikon päästä joko kuukautiseni alkavat, tai olen raskaana.

"Onko raskaustesti siis pakko tehdä, vai voinko vain odottaa kuukautisten alkua?" kuulen kysyväni ääneen. Tiedän sen olevan omituinen kysymys. Hoitaja katsoo minua hetken ja kertoo, että voin halutessani myös odottaa kuukautisten alkua, mutta mahdollisen seuraavan hoitokerran suunnittelua ajatellen olisi hyvä, jos tieto hoidon tuloksesta olisi klinikalla mahdollisimman pian. 

En kerro hänelle, että inhoan raskaustestien tekemistä. Yksinäinen kaiken tomuksi romuttava viiva tuntuu niin rajulta. Minulle on sopinut paremmin asian hidas sisäistäminen ja toivon hiljaa hiipuminen. Enteilevien kuukautiskipujen tunteminen ja pikkuhiljaa siihen ajatukseen totuttautuminen, että en taaskaan ole raskaana.

"Voi miten kaunis rakkula sinulla on siellä", hoitaja ihastelee katsottuaan vielä lopuksi ultraäänikuvaa tiedoistani. Lähtiessäni saan häneltä toiset lämpimät onnentoivotukset. Hississä vähän itkettää, vaikka kyyneleet takertuvat kurkkuun. Helpotus, hämmennys, toivo, pelko, kaikki kietoutuneena toisiinsa päällekkäin, limittäin ja vierekkäin.

On vaikea kuvata, miten hyvältä tuntuu, kun jotakin kehoni tuottamaa kehutaan. Olen ollut jo niin tottunut sen kelvottomuuteen, siihen ettei se osaa toimia lainkaan sillä tavalla, kuten kuuluisi.