Työkaveri on palannut sairauslomalta. Käymme läpi keskeneräisiä yhteisiä projekteja.
En ole kertonut kenellekään töissä tilanteestani.
Nyt olen kuitenkin rohkaistunut ja valmistellut varovaisen, hillityn avautumisen.
Työkaveri on kokenut hiljattain keskenmenon, josta hän on avoimesti kertonut minulle ja muille lähimmille työkavereilleen. Olemme kaikki pahoitelleet hänelle tapahtunutta ja toivottaneet voimia.
Emme ole tunteneet kauan, mutta jostain syystä luotan häneen enemmän, kuin moneen pitempiaikaiseen työkaveriin. Se ei varmasti johdu vähiten siitä, että ajattelen meidän olevan edes jollain lailla samantyylisessä tilanteessa.
Hän toivoo lasta. Hänen toiveensa toteutui, mutta hän menetti lapsen.
Minä toivon lasta.
En ole vielä varsinaisesti päättänyt, milloin hänelle kertoisin, todennäköisesti en ihan vielä.
Mutta hänen ollessaan edessäni, asettelen sanoja mielessäni ja kuulostelen, miltä ne tuntuisivat.
Olisi annettava jonkinlainen yksinkertaistettu versio, lähtötilanne.
"Kuule, haluan kertoa sinulle tämän, koska koen, että tämän jakamisesta voisi olla pitemmän päälle apua meille molemmille. Mekin yritämme tällä hetkellä Miehen kanssa lasta, olemme yrittäneet jo jonkin aikaa. Lasta ei ole kuulunut ja olemme jo saaneet vähän apuja käyttöön. Ajattelin, että voitaisiin tukea toisiamme jatkossa, jos se vaan tuntuisi sinusta hyvältä. Toivon, että tämä pysyisi meidän välillämme, ymmärrät varmaan miksi."
Työkaveri ottaa itse puheeksi keskenmenon.
Lapsi ei ollut suunniteltu. Raskaus oli itse asiassa puhdas vahinko. Se oli ollut täydellinen shokki, ajoituskin ihan väärä. Juuri kun he olivat puolison kanssa ehtineet vähän tottua ajatukseen, raskaus keskeytyi. Jään siihen käsitykseen, etteivät he toivo uutta raskautta.
Ainiin, tosiaan. Tässä maailmassa ihmiset voivat tulla vahingossa raskaaksi.
Olin taas kerran unohtanut sen.
Kuuntelen, olen empaattinen ja lämmin. Rohkaisen ja myötäilen, että töiden kautta saa varmasti muuta ajateltavaa. Muistutan omasta jaksamisesta huolehtimisesta.
Hänen tarinansa on musertavan surullinen.
Mutta se on liian erilainen, kuin omani.
"Olikos meillä vielä jotain muuta?" hän kysyy kootessaan papereita kansioon.
"Eipä tässä muuta."
Mä en vaan kestä tätä että ihmiset tulee "vahingossa raskaaksi".
VastaaPoistaMiten musertavalta se tuntuukin että oma hartain toive on jollekin puhdas vahinko jota ei olisi edes halunnut. Miksi sellaisille annetaan raskaus tai syntynyt lapsi? Miksi toisilla raskaus alkaa "väkisin", ehkäisyn läpi ja toisilla ei vaikka yrittäisi tehdä kaiken niin kuin kuuluu.
On typerää pyöritellä näitä kysymyksiä, tiedän. Ja silti pyörittelen. Vielä enemmän aina silloin kun kuulen / luen tällästä. Sitä tuntee itse joskus olonsa vähän hölmöksikin tuollaisessa tilanteessa. Että oikeesti joku tuli vahingossa raskaaksi, miten voi olla edes mahdollista?
Tiedän tunteen kun tekisi mieli kertoa, on jo kertomassakin. Sitten vastapuoli pamauttaa jotain mitä ei olisi yhtään osannut odottaa, ja sitten ei teekkään mieli enää avautua omasta asiasta.
En tietenkään toivo että ihmiset jotka tulevat vahingossa raskaaksi, saisivat keskenmenon. Työkaverisi tarina kuulostaa surulliselta.
On silti niin raskasta että me jotka emme saa lasta, olemme noissakin tilanteissa niitä myötätuntoisia ja lämpöisiä ihmisiä. Vaikka meistä tuntuisikin samalla niin pahalta ja epäreilulta. Mutta toisaalta kukaan ei voi tietää miten pahalta meistä tuntuu, kun emme ole kertoneet että itseasiassa yritämme koko ajan lasta.
Näin pitkästä aikaa ystävääni jolla on kolmen vuoden lapsettomuus takana. Juteltiin monta tuntia avoimesti ja rehellisesti siihen liittyvistä tunteista ja ajatuksista. Teki niin hyvää. Sain ensimmäistä kertaa jutella livenä jonkun samassa tilanteessa olevan kanssa, ja se oli tosi tärkeää. Vaikka lapsettomuuden kipeää polkua ei toivo kellekkään, on vertaistuki niin tärkeää ja kaivattua. Tuntui että monta isoa möykkyä lähti sydämestä kun tajusin etten todellakaan ole ainut kuka tuntee näin tai tekee asioita ettei itseensä sattuisi liikaa. En olekaan ainut joka on jättänyt menemättä jonnekin missä kaikilla muilla pariskunnilla on lapsi, mykistänyt somen julkaisuja tai vieraantunut ystävästä joka on vaan täynnä omaa vauvaa eikä enää muusta osaa puhuakkaan. Oli myös ihana huomata miten ystäväni reagoi mun tunteisiin, vaikka matkaa on takana vasta vuosi. Hän sanoi moneen kertaan ettei tilanteita voi koskaan verrata, ja saan olla yhtä rikki kuin hän, vaikka aikaa on kulunut paljon vähemmän. Se onkin hyvä neuvo. Lapsettomuuden kipua ei määritä se, kauan sitä polkua on käynyt.
Sateisin torstai terkuin;
-S
Se on totta, että meidän kaikessa hiljaisuudessa lasta toivovien rooliksi jää usein olla se myötätuntoinen kuuntelija, tukija, lohduttaja muille. Ja vieläpä toisinaan tilanteissa, jotka saavat meidät miettimään ikiaikaisia elämän reiluuteen tai epäreiluuteen liittyviä kysymyksiä, joihin emme koskaan tule saamaan vastausta, mutta silti ne miksi-kysymykset kaihertavat mieltä aina vain. :(
PoistaSamalla itse kannamme suurta salaisuutta, niin valtavaa kipua sisällämme. Toisaalta, sehän on omien muuriemme syytä, koska pystytämme ne niin korkeiksi, että harva pääsee näkemään niiden sisälle. Tämä on vain niin uskomattoman kipeä asia, etten usko, että kestäisin nähdä niitä tiettyjä katseita, kuulla niitä tiettyjä sanoja enää yhdenkään ylimääräisen läheiseni suusta. Enkä siis tarkoita mitään ajattelemattomia tai ilkeitä sanoja tai katseita, vaan yleisesti ottaen sitä tilannetta, kun sanoja ei vain ole.
Ihanaa, että sinulla on ystävä, jonka kanssa olet voinut jakaa rehellisesti lapsettomuuden tuntoja. Kuulostaa siltä, että tulit kohdatuksi kauniisti ja herkällä korvalla, mikä antaa niin paljon voimia jaksaa tätä kaikkea. Ja miten mielettömän viisaasti ystäväsi puhuikaan tilanteiden ja surun vertailusta!
Sateesta huolimatta kivaa viikonloppua sinne. :)