Toivoa parasta

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Vielä viime vuonna en tuntenut päivää lainkaan omakseni. Edelleen huomaan, että ilkeä ääni päässäni haluaa painaa minua alas, väittää ettei kannattaisi mainita täällä mitään, koska enhän virallisen määritelmän mukaan ole edes tahattomasti lapseton.
Haluan taistella tätä ääntä vastaan.

Olen viime viikkoina kuunnellut Yonan uusinta albumia Uni johon herään. Siitä on jostain syystä tullut minulle lapsettomuuslevy. Kuuntelen usein kappaletta Se ei ikinä lopu. Siinä lauletaan:
"Mul on niin paljon rakkautta mun sisällä, et mä räjähdän. Se ei ikinä lopu."

Yli vuosi sitten mietin samaa asiaa itsekin.

Seuraan keittiön lattialla harhailevaa muurahaista, joka lähtee ensin päättäväisenä yhteen suuntaan, sitten yhtäkkiä kääntyy. Jatkaa siihen suuntaan vähän matkaa, kunnes polku alkaa viettää samaan suuntaan, mistä se kääntyi pois. Taas täyskäännös. Vaikka se ei vaikuta tietävän, minne päin pitäisi vaeltaa, se ei pysähdy hetkeksikään. Ajatukseni muistuttavat sen menoa.

Tuttava päivittelee, miten ihmeellistä on, että hänen raskautensa on jo edennyt viimeiselle kolmannekselle, vaikka tuntuu, että vastahan he alkoivat miehen kanssa haaveilla yhteisestä lapsesta.
Asiat ovat edenneet niin nopeasti.

Niin.

Kesällä on kulunut kolme ja puoli vuotta siitä, kun aloin ajatella tätä asiaa joka päivä.
Sen jälkeen ne päivät, joina lapsi ei ole ollut aktiivisesti mielessäni, voi laskea kahden käden sormilla. 

Onko se paljon vai vähän? Kaikki on niin suhteellista. Tiedän vain, ettei näitä asioita voi määritellä päivissä tai vuosissa. Ei kärsimystä kannata yrittää mitata kiloina, sekunteina tai senttimetreinä.

Olen huomannut, että minun on nykyään vaikea katsoa tai lukea mitään, mikä käsittelee aihepiiriltään yllätysraskautta. Esimerkiksi vahingossa raskaaksi tulleet teiniäidit ovat muuntumassa yhdeksi kasvavan patoutuneen turhautumiseni (täysin viattomaksi) kohteeksi. En halua tietää heistä mitään.

Vasta viime aikoina olen alkanut vaihtaa kanavaa, kääntää sivua. Ohittaa otsikoita, vaikka aiemmin uteliaisuus ja tiedonhalu voittivat. Ennen ajattelin pitkään, etten missään nimessä halua muuttua synkäksi, kyyniseksi ihmisraunioksi, jonka täytyy vältellä tiettyjä lapseen tai raskaaksi tulemiseen liittyviä aiheita. Nyt joudun välillä myöntämään, että tänään en kestä, en vain jaksa.

Eniten Yonan levyssä on koskettanut sen viimeinen kappale, Kannolla. Vaikka se mahdollisesti kertookin alun perin erosta ja parisuhteen päättymisestä, jokin siinä puhuttelee.

Tiedän, miltä tuntuu seistä toivottomana näkymättömän muurin edessä ja tietää, että sen takana on asia, mitä niin kovasti toivoo. Mutta sinne ei vain pääse, ei vaikka kuinka haluaisi. Millaista on tuntea itsensä niin voimattomaksi. Todeta lopulta, että nyt eivät omat keinot riitä tämän enempään.
Että kai vaan täytyy opetella hellittämään otetta.

Ehkä täytyy välillä vain toivoa parasta, kun ei muutakaan voi.