On vaikeaa selittää Miehelle, mitä tunnen aiheesta oma lapsi.
Olen yrittänyt keksiä sanoja tuntemuksille, joille ei ole olemassa sanoja.
Minulla on liian paljon rakkautta sisälläni.
Se haluaa kohteen.
Pyrkii ulos, haluaa ympäröidä, verhota sisäänsä jonkun.
Olen mielestäni aika hyvä välittämään ihmisistä.
Rakastan vanhempiani, ystäviä, sukulaisia.
Rakastan Miestä niin kuin en ketään koskaan aiemmin.
Mutta se ei riitä.
Haluan rakastaa päättömästi, sekopäisesti, hukuttavasti, loputtomasti.
Sydänjuuriani myöten.
Miehen lisäksi ketä muuta kuin lasta voisin rakastaa niin?
Jos en saisi lasta, en tiedä mihin sen rakkauden purkaisin, mihin sen laittaisin.
Jäisikö se sisälleni kutistuneena ja murheellisena.
Vai patoutuisiko se, odottaisi kohdetta epätoivoisena elämäni loppuun asti.
Jos Mies suostuisi lapseen, myös rakkauteni häntä kohtaan vapautuisi valloilleen.
Nyt se on hiljaa paikalleen jähmettyneenä.
Valmistautunut pettymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti