Miehellä on kysymyksiä. Ne ovat vaikeita.
Mitä jos lapsi syntyy kehitysvammaisena, vaikeasti liikuntavammaisena, jos hänellä on sairaus jonka takia hän tulee kuolemaan nuorena?
Mitä jos lapsen ollessa jo maailmassa minulle sattuu jotain ja mies, joka ei ole varma jaksamisestaan jääkin yksin lapsen kanssa?
Olen minäkin noita asioita miettinyt.
Eikä minulla ole vastauksia.
En tiedä, mitä sitten tapahtuu.
Maalaisjärjellä ajateltuna, sitten me joko jaksamme tai emme, yhdessä tai erillään.
Jos se yhtään minusta riippuu, niin yhdessä.
Jos minua ei enää ole, mies joko jaksaa yksin tai sitten ei jaksa.
Niinhän se on, että lapsen toivominen on tietoisen riskin ottamista.
Se perustetaan ajatukselle, jossa kaikki menee hyvin eikä meidän kohdallamme satu mitään ikävää.
Uskotaan, että elämä kantaa. Joidenkin kohdalla se kantaa, joidenkin ei.
Tiedän, etteivät nämä vastaukset varsinaisesti tyydytä tai rauhoita Miestä.
Mutta ei minulla ole parempiakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti