Toisinaan olen miettinyt, haluaisinko lasta yhtä palavasti, jos lapsi olisi tähän mennessä kaiken aikaa kuulunut meidän molempien suunnitelmaan.
Vai onko lapsesta tullut minulle pakkomielle ja lähes vastareaktio Miehen ajatuksille?
Olisinko toisessa tilanteessa niin varma asiasta joka tapauksessa?
Olen kuullut pariskunnista, jotka ovat yrittäneet tuloksetta lasta vuosikausia, käyneet läpi rankkoja hoitoja ja lopulta tulleet siihen tulokseen, etteivät halua enää jatkaa yritystä.
Eivät siis siksi, että olisivat luopuneet toivosta tai hoitojen osalta kaikki mahdollinen olisi jo yritetty.
Vaan koska molemmat osapuolet tai ainakin toinen on huomannut, että jossain vaiheessa prosessia ajatus lapsesta on jäänyt kaiken yrittämisen jalkoihin.
On huomattu, ettei nykytilanteessa ajatus lapsesta tunnu enää niin välttämättömältä, kuin aiemmin.
Mitä jos osat olisivat toisin päin? Jos mies olisi ehdottoman varma, että haluaisi yrittää lasta lähitulevaisuudessa.
Haluaisinko lapsen epäröimättä?
Olen aika varma, että haluaisin.
Mutta tuntisinko näin suurta paloa, järkähtymätöntä varmuutta asiaan?
Vai olisiko mielessäni enemmän tilaa epävarmuudelle, kysymyksille, häilyvyydelle?
Haluanko lasta näin paljon osittain sen takia, että unelman saavuttaminen on niin vaikeaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti