Kun kerroin tilanteestamme ensimmäistä kertaa eräälle ystävälleni, hän ehdotti, että asettaisin aikarajan Miehelle ja suhteellemme. Esimerkiksi puoli vuotta tai vuosi.
Siihen mennessä Miehen täytyisi tehdä ratkaisu, suostuuko hän tulevaisuudessa yrittämään lasta kanssani. Jos ei, lähtisimme eri teille. Tiesin, että jotkut ihmiset ovat toimineet näin.
Aikarajan asettaminen tuntui kaoottisessa mielessäni hyvin ahdistavalta. Näin kauhukuvina, millaisia tulevat kuukaudet tulisivat olemaan. En ollut vakuuttunut, että pystyisin ajattelemaan puolen vuoden aikana mitään muuta, kuin vähiin käyvää aikaa.
Kuvittelin viimeisiä viikkoja ennen aikarajan päättymistä, kun kello suhteen yllä lyö mahdollisia viimeisiä minuuttejaan. Kuin kuolemantuomion saanut vanki, jonka päivät vankilassa kuluvat toisaalta hitaammin ja toisaalta nopeammin kuin aiemmin.
Miten viettäisin viimeiset viikot Miehen kanssa?
Esitelmöimällä puhelinmyyjän tavoin, miksi minä olisin paras valinta koko loppuelämäksi, tosin tähän toistaiseksi voimassaolevaan sopimukseen kuuluisi myös lapsi?
Näyttämällä paljasta pintaa, varmistaen että Mies tietää, mistä jää paitsi valitessaan väärin?
Tilanne näyttäytyi mielikuvissani lähinnä absurdina. Enhän silloin itsekään tiennyt, minä ajankohtana tulisin lasta haluamaan.
Pelkäsin tietäväni lopputuloksen, jos Mies saisi vain puoli vuotta aikaa miettiä asiaa.
Aikarajaa ei asetettu.
Tuntui vähän helpommalta hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti