Arki sujuu hyvin.
Kun saan itseni kiinni ajattelemasta tulevaisuutta, tuntuu kuin tippuisin äkkiä syvään kuiluun.
Todellisuus läsähtää päin kasvoja.
Vähän sama tunne, kuin jos iloisena suunnittelisit, miten ihanaa on ensi kesänä mennä mökille. Kunnes muistat, että mökki myytiin viime vuonna.
Päättäisit soittavasi heti isoäidille kertoaksesi, että sait sittenkin sen työpaikan. Kunnes muistat, ettei häntä enää ole.
Aivot ovat armollisia. Niitä ei ole luotu muistamaan ikäviä asioita jokainen hetki.
Tulevaisuutta miettiessä ensimmäinen kysymys on aina sama: onko sitä?
Kuilussa ympärilleni katsellessa totean yhä uudelleen, etten tiedä, mitä tehdä.
Ylös kiipeäminen kestää joskus pidemmän aikaa, joskus lyhyemmän.
Joskus suorastaan lennän takaisin kuilun reunalle.
Toisinaan mietin, pääsenkö täältä enää koskaan takaisin ylös.
Miten tästä voi lähteä mihinkään muuhun suuntaan, kuin erilleen. Vai voiko?
Öisin mietin usein tätä kaikkea.
Miten meille käy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti