On surullista, että juuri kun olen alkanut olla enemmän sinut itseni kanssa, tämä asia pidättelee minua.
Juuri kun minulla olisi halua ja kykyä heittäytyä, tämä asia painaa käsijarrua päälle.
En tunne oloani täysin turvalliseksi.
Pelkään antaa itsestäni kaiken ihmiselle, josta voin joutua luopumaan.
Olen yrittänyt ajatella, että vetäytymällä en oikeastaan saavuta enää mitään.
Koska tilannehan ei varsinaisesti ole enää pelastettavissa.
Päässäni ei ole rakkauden on-off-kytkintä, jonka voisin painaa off-tilaan katastrofin välttämiseksi.
Tuntuu kuin olisin liikkuvan auton kyydissä. En tiedä mihin tämä matka tulee päättymään. Auto voi törmätä 200 kilometrin tuntivauhtia betoniseinään vai vaihtoehtoisesti kiittää kauneimpaan mahdolliseen auringonlaskuun.
Ja kyydissä on vain istuttava, yritettävä nauttia ohikiitävistä maisemista vielä kun voi.
En usko, että kovin paljoa tämän enempää pystyisin rakastamaan toista ihmistä.
Ja silti voin joutua hyvästelemään hänet.
Uskon, että se tulisi sattumaan ihan yhtä paljon joka tapauksessa.
Vaikka tekisin mitä, olen tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin turvassa.
Silti on pakko pysytellä muutaman askeleen etäämmällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti