Jos tämä ei toimi

Klinikalla varoiteltiin raskausoireiden tyyppisistä tuntemuksista, joita Ovitrelle voi aiheuttaa noin viikon ajan pistoksesta.

Minulla ei ole minkäänlaisia tuntemuksia. En voi olla ajattelematta, lupaako se hyvää, etten tunne mitään raskauteen viittaavaa edes sen jälkeen, kun isohko määrä raskaushormonia on piikitetty suoraan sisääni? En voi estää sitä, että ajatukset alkavat taas laukata.

Kuinka monta kertaa tätä kokeillaan, ennen kuin on siirryttävä eteenpäin?

Mitä teemme sitten, jos tämä ei toimi? Mitä jos todetaan, ettei ovulaation induktio riitä?

Tämä on ollut meille sopiva hoitomuoto, koska kaikki toimenpiteet ja tutkimukset ovat tapahtuneet ainoastaan minulle. Miehen ei ole tarvinnut osallistua mihinkään muuhun, kuin ajoitettuihin yhdyntöihin.

Miehen spermaa ei ole tutkittu. Lääkäri totesi, ettei se ole näin aluksi tarpeen, koska Mies on perusterve, ei alkoholinkäyttöä, ei tupakointia. Mutta miten kauan menee, ennen kuin siemennesteen testausta aletaan vahvasti suositella?

Pystyykö Mies siihen, haluaako edes pystyä?

Tässä kohtaa näyttäytyy hyvin käytännössä, miten paljon tilanteemme eroaa ns. "tavanomaisista" lasta yrittävistä pariskunnista, joiden molemmat osapuolet toivovat lasta.

Käsitykseni mukaan yleensä näissä tilanteissa molemmat haluavat selvittää, mistä on kyse, jos lasta ei kuulu. Varmasti erimielisyyttä voi olla siitä, miten nopeasti tutkimuksiin ja hoitoihin hakeudutaan, mennäänkö julkiselle puolelle vai investoidaanko yksityiseen, ja niin edelleen.
Silti pääidea on, että useimmiten kumpikin haluaa asian etenevän.

Mutta entä jos toinen osapuoli ei haluaisi asian etenevän lainkaan?

"Tekemällä tehty" lapsen yrittäminen on kenelle tahansa pariskunnalle stressaavaa aikaa, vaikka tietysti juuri silloin ylimääräinen stressi pitäisi minimoida. 

Kaiken yhteensovittaminen kalenterilaskelmineen, ovulaatiotesteineen, ajoittettuine yhdyntöineen, suorittamispaineineen, mahdollisine lääkärikäynteineen, tutkimuksineen. 

Haasteet voivat kertaantua tilanteessa, jos toinen osapuoli ei lähtökohtaisesti ole edes kiinnostunut koko asiasta. Meillä on jo todettu yksi perustavanlaatuinen haaste raskautumisessa, minusta johtuen.
En tiedä, mikä luonnollisen raskauden ennusteemme on, mutta tuskin kummoinen.

Minulla ei ole tietoa, miten pitkälle Mies on valmis menemään tässä. Hän on tähän mennessä tullut niin pitkän matkan kallion reunalle, että varmasti jo huimaa. Emme ole puhuneet skenaarioista jatkon osalta sanaakaan. Olen tietoisesti välttänyt sitä. Ajatellut, että se keskustelu käydään ainoastaan silloin, jos on pakko. 

Mies rakastaa minua niin paljon, että loppuelämä kahden kanssani riittäisi hänelle, tekisi hänet onnelliseksi. Minä rakastan Miestä niin paljon, että haluaisin lapsen hänen kanssaan.
Nykyään osaan nähdä molemmissa näkökulmissa kauneutta. 

Mitä teen, jos Mies ei pysty tämän enempään? Mitä Mies tekee, jos se ei riitä minulle?

Vaikka miten paljon pyörittelisin päässäni näitä asioita, päädyn aina uudelleen samaan paradoksiin:

Mies ei voi korvata lasta, eikä lapsi Miestä.