Tapaamme pitkästä aikaa yhden työkaverin kanssa yhteisen projektin merkeissä. Hän ottaa avoimesti puheeksi, että ovat viime aikoina pohtineet puolison kanssa lapsitoiveitaan monelta kantilta ja suunnitelleet, että kodin remontin valmistuttua voisi olla hyvä aika yrittää lasta.
"Toivotteko te joskus lapsia?" työkaveri kysyy oman avautumisensa päätteeksi.
Ja taas kerran olen tilanteessa, jossa on muutamia sekunteja aikaa miettiä vastausta.
Tiedän heti, etten halua uskoutua hänelle. Olemme tunteneet useita vuosia. Hänen kanssaan on luontevaa jutella, olemme tavatessamme kertoneet toisillemme laajasti omasta elämästämme.
En usko, että hän puhuisi asiaani eteenpän.
Mutta emme ole ihan niin läheisiä. Se ei vain tunnu hyvältä, enkä edes tarkalleen tiedä, miksi.
Aika on väärä, tilanne on väärä, henkilö on väärä, tunnelmani on väärä. Tämä asia on arka ja kipeä, ei mikään "hei mulla muuten todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta"-tasoinen juttu minulle.
On kuin minulla olisi sylissäni äärimmäisen pieni ja hauras jalokivi, jota varjelen muiden katseilta viimeiseen asti. Se on muotoutunut vuosien aikana äärimmäisen kovassa paineessa ja puristuksessa, saanut kiiltonsakin kyynelistä. Olen erittäin tarkka, kenelle sen näytän ja kuka sitä saa katsoa.
Sillä sen kuvajaisesta heijastuu paljaaksi riisuttu minäni. Raaimmillani, alastomimmillani.
En halua olla ilkeä, se tuntuisi liian rajulta. Hän on juuri uskoutunut minulle omista ajatuksistaan, ja kysynyt asiaa todennäköisesti hakeakseen vertaistukea omiin mietelmiinsä, eikö se toisaalta ole inhimihillistä?
Mielestäni on aina lähtökohtaisesti ajattelematonta kysyä toisen lapsitoiveesta, ellei henkilö itse tuo sitä esille, piste. En kuitenkaan osaa loukkaantua tästä, sen lisäksi etten osaa vastata hänelle.
Ennen kuin ehdin sen enempää ajatella, huomaan täyttäväni hiljaisuutta puhumalla ympäripyöreästi, että kyllä jossain vaiheessa toivomme lasta, mutta ajankohta ei ole vielä selvillä. Sitä täytyy vielä, hmm, vähän harkita. Tämän jälkeen palaan nopeasti häneen.
Kotiin kävellessäni huomaan, että tuntuu pahalta. Tarkemmin tarkasteltuna erityisen pahalta tuntuu, että valehtelin jostain itselleni niin valtavan suuresta asiasta. Tuntuu, kuin sitä olisi kutistettu ja vähätelty, ja kaikista ihmisistä vieläpä minun itseni toimesta. Huoletonta tavoitteleva äänensävyni kaikuu korvissa, "täytyy tässä vielä vähän miettiä". Turhauttaa. Miksi en vain kertonut, että itse asiassa toivomme parhaillaan lasta, olisiko se ollut niin kamalaa?
Olen aiemmin täällä blogissa pohtinut, miten vastata nasevasti, mutta teennäisen ystävällisesti yllättäviin lapsiuteluihin puolitutuilta, etäisiltä työkavereilta ja kaukaisilta sukulaisilta. En kuitenkaan ole huomannut suunnitella, miten vastata ystävällisesti henkilölle, josta välittää ja jolle ei halua olla naseva, ilkeä tai kylmäkiskoinen.
"Anteeksi, mutta en mieluummin haluaisi keskustella tästä aiheesta, koska..?"
Koska mitä? Koska aihe on minulle ja Miehelle hankala, tai no minulle, tai siis oikeastaan meille
molemmille? Entä jos en halua kertoa edes sitä, että aihe on meille hankala?
Ainakin tuntuisi aika tylyltä todeta vain, etten halua keskustella tästä aiheesta.
Koska aihe on liian henkilökohtainen, toimisiko se vai tuntuisiko yhtäkkiä omituisen jäykältä?
Yksi vaihtoehto on kai vain vaihtaa puheenaihetta mahdollisimman pian.
"Ehkä sitä joskus.. Mutta mitä itse ajattelet vanhempainvapaiden jakamisesta?"
Sekin tuntuu jollain tapaa väärältä.
Tapahtunut tuo jälkeen päin mieleeni Kahlil Gibranin kuuluisan Profeetta-teoksen runon "Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi", vuodelta 1923.
Huomaan, että minun potentiaaliset lapseni eivät tosiaan ole pelkästään minun lapsiani.
He ja heidän asiansa eivät kuulu pelkästään minulle (ja Miehelle), vaan myös monelle täysin ulkopuoliselle henkilölle, halusin sitä tai en.
Tämän maailman sääntöjen mukaan he kuuluvat muiden ihmisten silmien alle pohdittavaksi, udeltavaksi, arvioiltavaksi, mittailtavaksi, arvosteltavaksi. Kuten kuulun minäkin, erityisesti heidän mukanaan ja kauttaan.
Nyt ymmärrän palasen siitä ahdistuksesta, jota Mies on kertonut tuntevansa. Muistan hänen joskus kuvanneen pelkoaan, että jos hänellä olisi lapsi, yhtäkkiä kaikki katsoisivat häntä vain sen asian kautta, suhteessa lapseen.
Miten hän on, toimii, tekee, sanoo, käyttäytyy. Hänen takanaan häilyisi jatkuvasti suurennuslasi, jolla tarkkailtaisiin. Tietty muotti, johon häntä vertailtaisiin: Voiko joku, joka on isä, tehdä noin?
Eikö isän pitäisi toimia näin?
"Voit olla silloinkin omanlainen! Ei sinun tarvitse välittää, mitä muut ajattelevat", muistan sanoneeni, pyhää yksinkertaisuutta uhkuen.
Mutta jos pystyisin olemaan täysin välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat, miksi valehtelin tänään?
Tutun kuulosta että ei saa töissä rehellisesti sanottua missä tilanteessa elää. Minä tosin olen ollut nykyisessä työpaikassa vasta muutaman kuukauden, mutta sinä aikana jo kuullut jos jonkinlaista kommenttia. Monesti suunnittelen että seuraavan kerran kun joku sanoo asioita liittyen mahdollisiin tuleviin lapsiin, sanon että itseasiassa me toivotaan kyllä vauvaa muttei olla saatu. Tilanteet tulee aina vaan niin yhtäkkiä ettei ehdi valmistautua.
VastaaPoistaOlen miettinyt myös sitä että jos sanon suoraan mikä tilanne on, niin pysynkö kasassa? Entä jos tunteet ottaakin vallan enkä saa todettua asiaa neutraalisti vaan hajoan. Ehkä pelkään myös niitä "lohduttavia" lauseita siitä miten olen nuori ja ehdin kyllä, sitä että joku alkaa kertomaan miten joku raskautu kun teki niin ja näin, lauseita siitä että älä strssaa ja nauti kun saat nukkua yösi rauhassa (tietäisivät vaan kuinka monena yönäkin tää asia on mielessä pyörinyt).
Tässä justiin lapsettomien lauantaina (olen hoitoalalla eli töitä tehdään oli arki tai pyhä) työkaverini puhuivat lapsista, synnytyksistä ja kaikesta lapsiin liittyvistä. Siinä sitten yksi työkaverini pukkasi mua polveen ja sanoi leikkisästi että "et uskalla kohta tehdä lapsia kun kuuntelet näitä meidän synnytystarinoita ja muita" Olin taas tilanteessa jossa olisin voinut avata suuni mutta naureskelin ja sanoin jotain ympäripyöreää. Ja oikeeesti sattui niin paljon eikä naurattanut yhtään.
Äitienpäivänä sain "ihanan" yllätyksen kun menkat alkoi monta päivää ennen oikeaa päivää. Mykistin kaikkien ystävien tarinat ja julkaisut instagramista. Hirveää ehkä, mutta en jaksanut olla itse verinen vessapaperi kädessä lukemassa
tarinoita siitä miten elämä sai merkityksen vasta lapsen myötä, miten nyt elämä on kokonaista ja kuinka sitä tajuaa rakkaudesta vasta jotain sitten kun on lapsi.
Tälläisiä mietteitä tänään, sateisena maanantaina.
-S
On viheliäistä, että vaikka olisi suunnitellutkin etukäteen jotain fiksua sanottavaa, ne itse tilanteet usein tulevat niin yllättäen, että päätyy menemään kuitenkin ihan intuitiolla, ja jälkikäteen harmittaa!
PoistaAjattelen samoin, että yksi pelko (ei niin hyville/läheisille ystäville) kertomisessa on mahdollinen itsekontrollin menettäminen. Se, että tunteet puskisivat holtittomina päälle ja sitten olisikin erittäin kiusallista, puolin ja toisin. Pateettisia lohduttavia sanoja puolitutuilta ei kaipaa kukaan, vaikka tietysti tarkoitus olisikin hyvä.
Juuri tuollaisissa hetkissä, kuin mitä kuvasit, tulee jotenkin niin itsepetollinen olo, kun huomaa nauravansa tottumuksesta muiden mukana, vaikkei todellisuudessa naurata yhtään, vaan pikemminkin itkettää ja rintaa painaa valtava suru ja ahdistus.
Samoin täällä tuli välteltyä äitienpäivänä rakkauspakkauspäivityksiä ja -postauksia, nyt ei vain kertakaikkiaan pysty! On jännä, miten vähäpätöisiltä omat asiat ja puuhat tuntuvat ääneen kerrottuina siellä lapsijuttujen keskellä. Esimerkiksi "Miten meni viikonloppu?"-kysymykseen tuntuu niin hölmöltä vastata, että "No kävin lenkillä, katsoin elokuvan, niin ja näin kevään ensimmäisen siilin." Samalla kun muut kertovat lähinnä, mitä ovat lasten kanssa puuhailleet ja mitä hauskaa lapset ovat sanoneet/tehneet.
Voimia. Vielä kerran aurinko paistaa meille(kin) molemmille niin kirkkaasti ettei koskaan ennen, pakko uskoa!
Mulla on lapsia. Töissä lapseton (en tiedä syytä) työkaveri kyselee iloisena lapsistani ja minkä ikäisenä heidät sain ja kaikenlaista lapsiini liittyvää. Päivittelee kuinka monta lasta minulla onkaan, on siinä vilinää. Naureskelemme positiivisella fiiliksella. Tiedän hänen menneen vuosi sitten naimisiin. Tuntuisi täysin luontevalta, vastavuoroiselta, kysyä, haluaako hän itse lapsia. En kuitenkaan kysy. Pelkään että kysymys on liian kipeä. Mutta voisiko muka lapsettomuudesta kärsivä noin oma-aloitteisesti (!) ja kevyesti kysellä elämästäni ja polustani äitinä? Onko itseasiassa epäkohteliasta etten ole vastavuoroisesti kiinnostunut hänestä? Entä jos hän loukkaantuu, kun en kysy vastavuoroisesti hänen lapsihaaveistaan?
VastaaPoistaEn silti uskalla kysyä. Yleensä yritän olla vastavuoroinen ja olen herkkä vuorovaikutuksessa. Siitä johtuen, tai siitä huolimatta, en kysy.
Nostan hattua sinulle hienotunteisuudesta, toimisivatpa kaikki yhtä herkällä tavalla toiset huomioon ottaen! On ymmärrettävää, että houkutus kysyä olisi suuri, ja tuntuisi luonnolliselta, toisinaan jopa kohteliaalta.
PoistaUskon, että kun työkaverisi noin avoimesti ja oma-aloitteisesti kyselee sinulta elämästäsi ja lapsistasi, hän varmasti myös oma-aloitteisesti kertoo omasta tilanteestaan (mahdollisten lapsihaaveiden osalta) sinulle sitten, jos jossain vaiheessa haluaa asiaa kanssasi jakaa ja kokee sen luontevana. :)
Kiitos kommentista ja aurinkoista kevättä sinne!