Verta 8

On ihmeellistä, miten yhdessä hetkessä rukoilee vain ja ainoastaan, etteivät kuukautiset alkaisi. Keskittäen kaiken energiansa siihen toiveeseen. 

Viisi minuuttia myöhemmin negatiivisen raskaustestin jälkeen rukoilee ja toivoo, että kuukautiset alkaisivat jo, jotta päästäisiin mahdollisimman pian eteenpäin.

Sätin itseäni tunteja siitä, että olin edes yhden sekunnin ajan kuvitellut, että tämä voisi onnistua.
Todellisuudessa niitä sekunteja oli lukemattomia, mutta niistä se ensimmäinenkin oli jo typerää,
níin uskomattoman typerää.

Tyhjennän tiskikoneen ja täytän sen, laitan päälle. Pesen pyykkiä, levitän ne kuivumaan.
Olen reipas. Olen kai murehtinut etukäteen niin paljon, että nyt olen jo turta.
Viikonloppuna pitäisi jaksaa nähdä ystäviä.

Kuukautisten alku antaa kuitenkin odottaa itseään. Se käynnistää tietynlaisen pakonomaisen reaktion sisälläni. Kutsun sitä Entä jos sittenkin? - peliksi. Sitä pelataan oman mielen sisällä, käymällä häiriintynyttä keskustelua itsensä kanssa.

"Entä jos sittenkin..?"
"Lopeta."
"Ei sitä voi tietää varmaksi."
"Sinulla on menkkatuntemuksia nytkin, kokoajan."
"Todella vähäisiä. Ja ne voivat olla myös raskausoire!"
"Raskaustesti oli negatiivinen eilen."
"Mutta testi oli perus, ei aikaiseen testaamiseen tarkoit.."
"EI SE OLLUT MITENKÄÄN AIKAISTA, IDIOOTTI. SEN PITÄISI JO NÄKYÄ PERUSTESTISSÄKIN!"
"Et voi täysin varmaksi sanoa!"
"Kirkasta punaista verta, tänään aamulla."
"Ei jäänyt kuin paperiin vähän, voi olla alkuraskauden vuotoa."
"Huoh...."
"Ja se loppui, miksi se loppui? Niin kauan kun varsinaiset kuukautiset pysyvät poissa, on toivoa!"
"ETKÖ NYT VAAN VOI JO LOPETTAA?! Tiedät itsekin, ettet ole raskaana. MIKÄ SIINÄ ON NIIN VAIKEAA YMMÄRTÄÄ?!"

Kaikesta tästä mielenvikaisuudesta huolimatta tiedän, etten saa vähäistäkään rauhaa, ennen kuin kuukautiset todella alkavat.

Tässä vaiheessa toivo on minulle kuin punaviini alkoholistille tai porno seksiriippuvaiselle.
On ilmeistä, ettei sen ajatteleminen tee hyvää, mutta silti sitä ei voi olla ajattelematta, jatkuvasti.

Helposti voisi kuvitella, että toivominen on ihan harmitonta, mitäpä haittaakaan siitä olisi?
Se voi kuulostaa melkein herttaiselta, sinnikäs viimeiseen asti toivominen.

Mutta ei se ole. Siinä vaiheessa, kun on jo aikoja sitten väsynyt siihen eikä jaksaisi enää yhtään enempää, se on ainoastaan vastenmielistä. Se on kuin palaisi häntä koipien välissä jo kerran luottamuksen pettäneen poikaystävän kainaloon, unohtaen mitä juuri hetki sitten oli vannonut itselleen.

Soitan klinikalle ja kerron tehneeni eilen negatiivisen raskaustestin. Lisäksi on hyvin vähäistä rusehtavaa vuotoa, tosin ei vielä kuukautisiksi laskettavaa. Lääkärini ei ole tänään paikalla.
Hoitaja lupaa konsultoida häntä jatkon osalta ja palata viikonlopun jälkeen asiaan.

Rusehtava vuoto jatkuu ja sitä tulee vessapaperiin pyyhkiessä, mutta se ei ylety edes terveyssiteeseen asti. Huomaan pyyhkiväni sellaisella voimalla, että osa vessapaperista taitaa jäädä sisälleni.

Illalla saan uskoteltu itselleni, ettei tämä nyt niin kamalaa ole. Tämähän oli ensimmäinen varsinainen yrityskerta, jossa oli edes jonkinlainen mahdollisuus. Tunnin päästä olen täysin vakuuttunut siitä, että joku kaunis päivä löydämme itsemme IVF-jonosta, siis jos olemme ylipäänsä yhdessä enää silloin. Tuskin olemme.

Kun kuukautiset vihdoin alkavat pari päivää sen jälkeen kun odotin niitä alkaviksi, olen vain väsynyt. Itkemisen aika oli ja meni kauan sitten, tätä luopumista on tehty jo pitkään. 

Tiedättekö sen tunteen, kun on juuri nukahtamassa päiväunille, vaikkei missään nimessä saisi tai kannattaisi? On syyllinen olo, kun tietää, ettei tässä ole mitään järkeä, torkahtaminen tähän aikaan olisi kuolonisku yöunille. Mutta kun sohva tuntuu niin mukavalta, ja ylle vaivihkaa vedetty peitto niin pehmeältä, että miten kukaan voisi niitä vastustaa. Jos ihan hetken aikaa vain lepuuttaa silmiään..

Sitten jotain äkkinäistä ja kovaäänistä tapahtuu. Puhelin hälyttää, ovikello soi tai joku koputtaa ikkunaan. Säpsähdät hereille, pomppaat ylös ja vielä sekunti sitten tuntemasi tyyni raukeus on tipotiessään.

Ennen kuin teet mitään muuta, katsahdat haikeana kehosi muotoista painaumaa sohvassa ja sen ympärille rakennettua pesäkoloa, jossa on kenties vielä vähän lämmintä. Tiedät, että vaikka kuinka yrittäisit, et saisi samaa harrasta pysähtymisen tunnetta takaisin, koska sellainen hetki tulee parhaiten kuin varkain tilanteeseen ajautuen, vaivihkaa itseltään ja muilta valveen ja unen rajamaille lipuen.

Siltä minusta tuntuu, kun tuijotan veristä vessapaperia kädessäni: Herätys, nyt pois turha pehmoilu!
Back to reality.

No, sentään jotain tapahtuu, huokaan etsiessäni ekstrapaksua terveyssidettä vessan kaapista. 

Pääsen taas eteenpäin, tai ainakin jonnekin päin. Voihan olla että todellisuudessa liikun taaksepäin, en tiedä erotanko enää suuntia toisistaan. Ainakaan ei tarvitse jäädä tähän hetkeen ikuisesti, peiton alle toivomaan, että kaikki tämä olisi vain pahaa unta.

Vaikka välillä sekin tuntuu hyvin houkuttelevalta.