Verta 9

Istumme terassilla työkavereiden kanssa. Työviikko on ollut hektinen, ja olemme päättäneet sen hieman normaalia aikaisemmin käymällä yhdessä syömässä.

Olen laskelmoinut, että edellisen kierron perusteella kuukautisiin päättyvän tiputteluvuodon tulisi alkaa tänään. Mutta verta ei ole näkynyt.

Alkoholiton siideri kuplii lasissa. Juomattomuuteni ei ole mitenkään poikkeavaa, sitä ei tarvitse onneksi selitellä. Kaikki tietävät, etten käytä alkoholia.

Käyn vessassa ennen kuin jatkamme seuraavaan paikkaan. Tarkistan tottuneesti, jääkö paperiin verta.
Ei jää. Odotan muita kadulla, aurinko lämmittää niskaa ja hartioita. Tuntuu hyvältä kuulua johonkin, olla osa porukkaa.

Puhumme ystävyydestä, parisuhteista, syntymäpäivistä, omasta jaksamisesta.
Nauruni on aitoa ja kevyttä, se kumpuaa vatsanpohjasta asti.

Edes muiden perinteiset kertomukset lasten puuhista eivät haittaa, jostain syystä pystyn kuuntelemaan ne neutraalein mielin. Puhe ei jumitu niihin, vaan soljuu luontevasti eteenpäin. Keskusteluun on helppo osallistua.

Illan päätteeksi ostamme vielä jäätelöt kioskista ja asetumme syömään niitä katoksen alle.
Sadepilvi leikittelee kanssamme tiputtamalla muutaman pisaran, mutta häipyy sitten muuanne.

Kukaan meistä ei jaksa juhlia yötä myöten ja tulen kotiin hyvissä ajoin.
Näytän Miehelle kuvia tapasannoksista, joita tilasimme. Olo on raukea, tekee mieli kömpiä jo sänkyyn.

Ennen nukkumaanmenoa menen vessaan. Istun siellä lamaantuneena, katsoen paperiin jäänyttä hailakkaa verta. Kuten aina tässä vaiheessa, tiedän heti, että kuukautiset tulevat alkamaan lähipäivinä.

Pohjakosketus tulee heti, syöksyn vauhdilla alas.
Tämä(kin) yrityskierto on epäonnistunut.

Samalla hetkellä tajuan, että viimeiset seitsemän tuntia olen pystynyt olemaan ajattelematta lapsettomuutta. Se on ehdottomasti pisin aika, johon olen vapaa-ajalla kyennyt koko tänä aikana, kun lasta on yritetty.

Olo on täysin turta. Pystyn vain katsomaan vessapaperia ja sen pinnan koukeroisia kuvioita.
"Ei kyyneltäkään, kuin Sahara oon", muistan Anna Puun laulaneen.
"Ei kyyneltäkään, kuin hiekka aavikon."

Tuntuu niin uskomattoman pahalta, mutta tunne on kuin ohuen lasiseinän takana.
Kuin suoniini olisi ruiskutettu tujua puudutusainetta, joka latistaa kaiken, ja etäännyttää, jopa itsestäni.

Tämä tapahtuu minulle, ja ei kuitenkaan tapahdu.
Jotain hyvin tärkeää särkyy jälleen, mutta ei sittenkään.

Surusta on tiivistynyt sisälleni kylmyyttä hohkava, massiivinen kivi, joka on suljettu salaiseen holviin sydämeni taakse. Tiedän, että se on siellä, mutta en pääse siihen käsiksi, en löydä reittiä sen luokse.

Nytkö se on jo tapahtunut, olenko lopullisesti kadottanut yhteyden itseeni ja tunteisiini?

Ja taas kerran kaikki on niin kovin toisin, kuin vielä hetki sitten.

Vaikka kysymyksiä on tuhansia, yksi niistä vaivaa minua ylitse muiden:
Enkö olisi voinut saada edes yhtä kokonaista hyvää päivää?