Ruokakaupassa näen nuoren, hyvin hintelän miehen työntämässä ostoskärryjä. Hänellä on mustat vaatteet ja rasvaiset, pitkät hiukset. Hän näyttää korkeintaan 14-vuotiaalta. Todellisuudessa hän on todennäköisesti muutaman vuoden vanhempi. Ostoskärryissä istuu tomera pieni poika, ehkä parivuotias.
Kärryjen vierelle tulee värikkääseen mekkoon pukeutunut nuori nainen. Näkyvästi raskaana, tottakai. Hän näyttää vanhemmalta kuin nuori mies (mikä ei sinänsä paljoa vaadi), ehkä 17-vuotiaalta.
He ovat ostaneet ainakin maitoa, salaattia ja vaippoja, ja kulkevat arkisesti kohti kassajonoa.
Tekee mieli lyödä jotakuta. Oikeastaan ketä tahansa.
Miksi lapsetkin saavat lapsia, mutta minä, aikuinen nainen, en?
Olin muuten lapsena aina se, joka murehti etukäteen kesän loppumista. Koulujen päätyttyä kirmasin muiden mukana vapauteen kuin aitauksesta päästetty villivarsa. Ensimmäiset viikot oli helppo hengittää. Sen jälkeen kaikkea varjosti epämääräinen huoli, ilon päättymisen vääjäämättömyys.
Rakastin kesää niin palavasti, että pelkkä ajatuskin sen loppumisesta sai olon lohduttomaksi.
Koulujen alettua kaverit kertoivat oikeastaan jo iloinneensa syksystä ja siitä, että pääsee kouluun.
Viimeiset viikot kesälomasta olivat jo alkaneet käydä tylsiksi. Tuijotin heitä epäuskoisena.
Olin juuri edellisenä päivänä, viimeisenä lomasunnuntaina kerännyt puutarhavadelmia ja itkenyt katkerasti sitä, että kesä päättyy.
Nyt kesä on taas kerran täällä. Ja edelleen pelkään sen loppuvan ennen kuin ymmärrän nauttia siitä.
"Mutta kyllä tää toisaalta kehittää sua varmasti ihmisenä. Tästä voi myös oppia ja saada itselleen jotain", ystäväni sanoo puhelimessa, kun kerron jälleen kerran olevani väsynyt tähän kaikkeen.
Tämä on tyypillinen, tahatonta lapsettomuutta syvemmin ymmärtämättömän ajatuspolku.
Lapsettomuuden näkeminen kunniakkaana henkimatkana, ansiokkaana ristiretkenä.
Seikkailuna, joka opettaa. Odotuksena, joka väistämättä palkitaan.
Sanon ystävälleni, että jos tämän kaiken tarkoituksena on näyttää kontrollifriikki-Kuulle, mihin hänen toimivaltansa yltää, olen jo läksyni oppinut. Erehdyin kuvittelemaan, että tämä yksi asia voisi mennä helposti. Olinpas hassu, voi minua höpsöä. Life, you got me! Siirryttäisiinkö jo eteenpäin?
Toinen tyypillinen virhe on yrittää piristää lapsetonta, löytää tilanteesta hopeareunusta. Keksimällä keksiä jotain hyvää sanottavaa. Se toimi ehkä noin kerran tuhannesta. Rakkaan ihmisen toimintana sen voi sietää, hän ei tarkoita mitään pahaa. Mutta virhe, mikä virhe.
Koska totuus on, ettei tässä ole mitään hyvää. Ei niin kertakaikkisen mitään.
Ei ole kärsimyksessä jalostunutta kasvutarinaa, ei ylevöittävää taistelua, ei lopussa ratkeavaa elämän suurinta mysteeriä.
Tämä on ihan vain paskaa. Sitä itseään.
Kerron ystävälliseen, toteavaan sävyyn, etten halua kehittyä tai kasvaa ihmisenä enää yhtään millimetriä, olen kurkkuani myöten täynnä sitä.
Haluan kasvaa kohti vanhemmuutta, äitiyttä. Haluan oppia, mitä lapsellani olisi minulle opetettavaa. Koska sitä hänellä varmasti olisi, todennäköisesti vielä paljon enemmän minulle, kuin minulla hänelle.
En halua kasvaa ilman lasta. Haluan kasvaa lapsen kanssa.
perjantai 18. kesäkuuta 2021
Ihmisenä kasvaminen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tiedän niin nämä tunteet.
VastaaPoistaSen kun miettii miljoonannen kerran että miksi nuokin mutta me ei? Sen kun tekisi mieli huutaa kurkku suorana sielä kaupassa että tajuatteko olla kiitollisia teidän lapsista.
Ja tässä paskassa ei vaan ole mitään hyvää, ei kertakaikkisesti mitään. Se saa vaan kyseenalaistamaan elämää, olon kauheaksi ja melkein mielenterveyden sijoiltaan. Tämä ei saa luottamaan elämään ja siihen että asiat menee niin kuin on tarkoitettu. Tämä saa olon vain hölmöksi että miten sinisilmäinen ja luottavainen sitä joskus onkin ollut.
Ole täällä lukenut taas kaikki postaukset mutta ollut hiljaa. Joskus tämä kaikki saa niin väsyneeksi ettei jaksa edes kirjoittaa mitään.
Ps. Toivon itsekin että pystyisin nauttia kesästä. Kerätä vaikka voimia pimeään, ankeaan ja kylmään syksyyn ja talveen, jos muka sitten jaksaisi tätä vähän paremmin..
-S
Olen miettinyt, että lapsen yritysajan näkeminen jo "etukäteen" hienona, ylevöittävänä taisteluna ei oikein toimi, koska kukaan ei voi tietää, palkitaanko tätä taistelua koskaan.
PoistaYmmärrän, että jälkeen päin sentyylinen ajattelutapa voisi toimia paremmin. Silloin voisi todeta vaikkapa että "se aika oli hyvin raskasta, mutta toisaalta se teki minusta vahvemman, sai toivomaan lasta vielä kovemmin ja ymmärsin entistä paremmin, mikä on minulle tärkeää".
Tällä hetkellä sellainen ajatus tuntuu vain idioottimaiselta. Tiedän jo nyt, mikä on tärkeää, haluan tätä enemmän kuin mitään enkä mitenkään voi uskoa, että minun ehdottomasti tarvitsee enää tämän vahvemmaksi lapsettomuuden kustannuksella tulla.
Ymmärrän hyvin, välillä itsestäkin tuntuu, ettei vain kertakaikkiaan jaksa kirjoittaa mitään, hyvä kun jaksaa vain olla. Yritetään nauttia kaikesta huolimatta, kauniita kesäpäiviä sinne!