Minua ei lakkaa hämmentämästä, miten vaihtelevia ja päinvastaisia tunteita yhden peruspäivän aikana voi kokea.
Välillä tuntuu kuin olisin sairastunut mieleltäni, ja vieläpä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sijaan pikemminkin kahdeksansuuntaiseen mielialahäiriöön, jossa mikä tahansa asia voi laukaista millaisen tahansa tunneskaalan jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan.
Tässä mieleni sisäisessä, erityisen huonosti viitoitetussa tieverkostossa on kuitenkin kaksi niin sanottua pääväylää, joiden kautta muut pienemmät tiet kulkevat:
Alas ja ylös.
Saatan herätä päivään ajatellen, että kaikki järjestyy. On kulunut vasta vähän yli vuosi!
Meidän aikamme koittaa pian. Ja vaikkei ihan heti koittaisikaan, mitä väliä sen on, koska se koittaa kuitenkin, aivan väistämättä joka tapauksessa?
Seuraavassa hetkessä olen täysin vakuuttunut, että tulen vielä itkemään itselleni oman uima-altaan, jonne voin mennä loppuelämäkseni kellumaan painottomana ja unohdettuna.
Että tulevaisuus edessäni avautuu säälittävänä sarjana toinen toistaan lannistavampia epäonnistumisia, naapurimme takapiha pysyy jatkossakin siivottoman hoitamattomana ja ensi syksynä lehdet tippuvat maahan erityisen painavina ja lakastuneina.
Ne hetket, kun Mies on sisälläni, olen kaikkein levollisimmillani.
Silloin tunnen jotain hyvällä tavalla voimakasta, ja tiedän sen olevan totta, olemassa, varmasti siinä.
Muut hetket ovat vähän niin ja näin. On vaikeaa tavoittaa itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan.
Heittelehdin minne sattuu, kuin liikkuvan auton perään kiinnittettynä.
Yrittäessäni saada otetta itsestäni olen kuin salametsällä, sekä metsästäjän että saaliin roolissa.
Välillä tekee mieli vain poistua paikalta. Antaa olla, päästää kohde pakenemaan.
Vanha tuttuni syyllisyys on alkanut tuntua ajoittain yhä tukahduttavammalta, vaikka luulin jo oppineeni, miten sen kanssa eletään. Se on kiertynyt luontevasti jokaisen sisäelimeni ympärille, lionnut ja sekoittunut selkäydinnesteeseeni, pureutunut olemassaoloni dna-koodistoon. Silti välillä tuntuu kuin jokin repisi minua kahtia sisältäpäin.
Mitä elämää tämä on Miehelle, entä meille?
Rakastan häntä. Jos jokin asia on varma, niin se.
Miksi haluan mitään lisää enää, onko se oikein kenellekään?
"Kuka olisi viisaampi kuin se, joka rakastaa? Kuka olisi hullumpi kuin se, joka rakastaa?" kysyy Hanna Brotherus kirjassaan Ainoa kotini.
Juuri tänään tekisi mieli todeta Miehelle, että hyvä on, unohdetaan koko juttu.
Heitetään kaikki asiaankuuluva rekvisiitta menemään ja teeskennellään, ettei tätä koskaan tapahtunutkaan, mitään tästä. Etten koskaan vimmaisesti kaivannut, kuumeisesti janonnut muuta, kuin elämää kahdestaan.
Rakas, sovitaan, etten halua lasta enää. Poistan sen kaiken itsestäni, leikkaan sen irti kuin amputoitavan raajan, jolle ei ole enää käyttöä, jota ei enää voida lääketieteen keinoin pelastaa.
Teen ihan mitä tahansa, olen ihan mitä tahansa, jotta sinulla olisi hyvin.
Mutta en minä voi lakata haluamasta.
En voi vain yhtäkkiä lopettaa toivomasta.
Niin kuin hänkään ei voi yhtäkkiä alkaa haluta.
En voi poistaa sitä tosiasiaa, että kaipaan lasta joka solullani, kaikella hapen, vedyn ja hiilen muodostamalla kehoni koostumuksella. Se on käsittämätöntä, koska enhän edes tiedä, kuka hän on, tiedän vain, että hän puuttuu minulta.
Se, että hän puuttuu, on ihan yhtä konkreettista ja hallitsevaa, kuin se, että hän olisi nyt tässä.
Otan kuvan elämästäni. Hänen kohdallaan ei ole mitään tilalla, ei pysty koskaan olemaan.
Siinä on vain tyhjä, valkoinen kohta.
Joskus minusta tuntuu, että Mies kokee, että haluamalla lapsen haluan kääntää katseeni pois hänestä, meistä. Että ajattelisin: no tämä on jo niin nähty, nyt jotain muuta mukaan kuvioon.
En ole koskaan kokenut sitä niin, en vain osaa selittää sitä hänelle kovin hyvin.
Mutta päinvastoin.
Haluaisin katsoa vielä kiinteämmin juuri meihin kahteen, pitemmälle ja syvemmälle kuin ennen.
Haluaisin päästä lähemmäs Miestä kuin koskaan. Haluaisin katsoa syvälle silmiin ja kuoria hänet, meidät molemmat, kerros kerrokselta täysin paljaiksi, kunnes mitään ei ole jäänyt löytymättä.
Katsoa meidän kauttamme häneen, joka on meistä tullut.
Hei Neiti Kuu, ihailen sinua. Juuri noin itsekin ajattelen lapsen saamisesta, vaikka tajusin sen vasta lukiessani kirjoituksesi. En halunnut lasta tuomaan jotain lisää parisuhteeseeni, vaan lapsi on sitonut minut ja kumppanini aivan uudella tavalla yhteen. On ihanaa nähdä lapsessa meidän molempien piirteitä. Uskon ja toivon, että haaveesi käy vielä toteen ja miehesi huomaakin nauttivansa uudesta roolistaan.
VastaaPoistaMeillä muuten asetelma oli toisin päin: minä pelkäsin ja epäilin lähes koko raskausajan ja mies oli kaikesta varma ja innoissaan. Minäkään en oikeastaan halunnut lasta enkä halua lapsia vieläkään. Se on silti eri asia kuin haluta juuri tuo tietty pieni ihminen. Hänet minä kyllä haluan. :)
Mielenkiinnolla seuraan taivaltanne.
Suuri kiitos sanoistasi ja kiva, että jäät seuraamaan!
PoistaOn aina mukavaa lukea onnelliseen loppuun johtaneita, mutta vähän normista poikkeava polkuja, joissa molemmat parisuhteen osapuolet eivät ole olleet alusta alkaen aivan pähkinöitä lapsesta. Hienoa kuulla, että lapsi on syventänyt suhdettanne ja tuonut siihen lisää ulottuvuuksia.
Samalla tavalla itsekin toivon, että vaikka "lapsi", "lapsen yrittäminen" ja "lapsen saaminen" ovat Miehelle kaikin puolin ajatuksina ja käsitteinä ahdistavia, voisiko kuitenkin olla, että jokin osa tästä ahdistavuudesta liittyy myös valtavaan epämääräisyyteen, mikä kaiken tämän yllä leijuu?
Toivon, että jos joskus lapsen saamme, Mies kiinnittyisi häneen viimeistään sitten, kun hän tosiaan on oikeasti siinä. Yksilönä, persoonana. Juuri Hän, yleismaailmallisen, kasvottoman hahmon sijaan. Samoin kuin kävi sinullekin. :)
Hei, pakko vielä sanoa tähän, että minä olen ainakin sitä tyyppiä, etten osaa ikinä kuvitella mitään etukäteen. En esimerkiksi unelmoi oikeastaan mitään tai visioi etukäteen tulevia tapahtumia. Siitä syystä ehkä en ole osannut lapsiakaan haluta, koska en ole osannut yhtään kuvitella, miltä rakkaus omaa lasta kohtaan tuntuisi. Yritin kyllä sitä ajatella, mutta päädyin aina vain potemaan ahdistusta ja epäuskoa. Jos miehesi on yhtään samankaltainen tässä suhteessa, niin on helppo ymmärtää, miten vaikealta prosessi hänestä tuntuu. Ihana mies, kun on kuitenkin asiaan ryhtynyt sinun vuoksesi.
VastaaPoistaMies on samantyylinen, elää vahvasti hetkessä eikä paljon tulevia suunnittele, kun taas itse olen henkeen ja vereen asti taivaanrannan maalari, aina haaveilemassa ja spekuloimassa.
PoistaMyös tietynlainen kontrollin tarve, tarve tietää etukäteen asioista ja visioida ei voisi meillä enempää poiketa toisistaan.
Samaa mieltä, ihana hän on, oli toki silloinkin, kun ei lapseen vielä suostunut. Mutta painossaan valtavan valinnan hän joka tapauksessa teki, ovathan nämä niin mittaamattoman suuria ja koko elämää koskevia päätöksiä.
Kommenttisi antoivat monipuolisesti uutta näkökulmaa koko asiaan, kiitos siitä!