Älä tule vielä

 

Minun piti olla tähän aikaan raskaana.

Unelmissani olin.
Niissä utuisissa, yhä kauemmas lipuvissa haavekuvissa.

Sen sijaan tipun hiljalleen verta.
Hyvin harvakseltaan, mutta kuitenkin.

Varsinainen kuukautisvuoto pysyy vielä poissa.
Kuin tahallaan, kärsimystä pitkittäen.

Olin lapsena ja teininä hyvin laiha. Joku voisi sanoa, että anorektisen laiha.
Rakastin jo silloin hyvää ruokaa, mutta pienikokoisena myös annokseni olivat pieniä.
En yksinkertaisesti jaksanut syödä paljoa kerralla.

Mutta kun olin surullinen tai ahdistunut, menetin ruokahaluni.
Lakkasin syömästä. Tai söin hyvin vähän, juuri sen verran, etten pyörtynyt.

Opin jo pian, että nälkä on oikeastaan ohimenevä tunne.
Kun sitä sietää tietyn ajan, se häviää, ja tilalle tulee jotain muuta.

Fyysinen onttouden, tyhjyyden tunne. Välillä se tuntui huumaavalta. Päästä kehollisesti vastaavaan tuntemukseen, kuin mitä koki jo valmiiksi sisällään. Pidin siitä, tasapainossa olemisesta. 

Minulla ei koskaan diagnosoitu syömishäiriötä, enkä itsekään sanoisi, että varsinaisesti sairastin sellaista, esimerkiksi anoreksiaa. Mutta ajattelussani oli joitain syömishäiriömäisiä piirteitä, kuten vaikeiden tunteista selviäminen kontrolloimalla syömistä. On hämmentävää myöntää, että niin on edelleen, kuukautisten aikaan.

Rakastan hyvää ruokaa ja herkkuja, enkä juurikaan tarkkaile painoani.
Mutta kun kuukautiset alkavat, vanhat, lähes refleksimäisiksi pinttyneet toimintamallit nousevat esiin.

Kun näen ensimmäiset veripisarat, käy aina niin, että ruokahaluni katoaa.
Mies yrittää tottuneesti vahtia, että saan jotain syötyä päivän aikana.

Kun tunnen jotain liian suurta ja hukuttavaa, vedän itseni kiinni.
Naulaan laudat ikkunan eteen ja laitan luukulle lapun.

"Tänne ei mitään hyvää."

Se tapa on jäänyt.

Siihen on myös tullut toisenlainen, kyseenalainen elementti.
Tuntuu hyvältä, että kehoni, joka pettää minut jatkuvasti, saa maistaa vähän omaa lääkettään.

Haluan, että se tuntee itsensä yhtä voimattomaksi, yhtä tyhjäksi, kuin minä tunnen itseni kokoajan sen takia. Että sekään ei saa sitä, mitä se tarvitsisi. Ruokaa, energiaa. Tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä.

Joulu tulee osumaan kuukautiskierrossani juuri siihen ajankohtaan, jossa en voi edes toivoa tai kuvitella olevani raskaana. En ole valmis siihen. Haluaisin vain kadota, perua kaiken tämän juhlan ja juhlistamisen, koska en rehellisesti sanoen tiedä, mitä juhlisin.

Uusi äitiyspakkaus julkistetaan. Ohitan sitä koskevat uutiset kuvineen kiihkeän raivoisasti.
Pyyhkäisen ne hetkessä pois silmistäni, kuin kuvat olisivat joukkomurhan silvotuista ruumiista.

En halua tietää. En vain pysty.

Yöllä Mies pitää minusta kiinni, niin kuin piti viimeksikin.
Ja sitä edellisenä kertana. Hän nukahtaa, mutta kyyneleeni eivät lopu.

Tuijotan yksin olohuoneen valotonta joulukuusta ja itken.
Mietin, että tämä on ihan helvetin säälittävää.

Sellaisella oikein raivostuttavan kliseisellä tavalla.

Minusta on tullut tällainen säälittävä.

Koko elämästäni on tullut yksi säälittävä, itsensä ympärille kiertynyt, selkärangaton mytty sohvannurkkaan hylättynä. Se pysyy paikoillaan juuri siinä, mihin sen asetat. Ei tarvitse pelätä, että jotain tapahtuisi.

Ja tämä suru.
Se on jotain aivan muuta, kuin mitä olen koskaan ennen kokenut.

Se on toisaalta niin valtavaa ja hallitsevaa, ettei mikään raami, mikään pinta-ala tunnu riittävän sille.
Se on kuin pikimustaa, paksua öljyä, jota valuu hetkessä kaiken, minkä tahansa ylle, mihin erehdynkään kohdistamaan katseeni. Se peittää koko elämän. Saa sen tahmeaksi, likaiseksi, luotaantyöntäväksi, kelvottomaksi. 

Mutta toisaalta se on ohutta kuin ilman pienhiukkaset, näkymättömyydessään kaikenläpäisevää.
Se ohittaa vaivatta kaiken suojan, mitä ikinä eteeni rakennan. Se tunkeutuu synkkine säteilyineen kaikkialle. Kiinnittyy mukaan katseeseen, askeliin, ryhtiin, vaatteisiin, kurkkuun, iholle, kosketukseen. 

On mahdotonta tietää enää, millainen olisin ilman sitä.