Pahaenteisyyden huipentuma

Viimein koittaa testipäivän aamu.
Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta teen testin yksin vessassa.

Mies jää keittiöön puuhaamaan.
Jännittää niin, että tärisen kauttaaltaan.

Otan valmiin testin käteeni.
Se on positiivinen.

Ei hailakan positiivinen, vaan räikeän, kirkkaan positiivinen.
En voi uskoa tätä. Olen niin onnellinen, että voisin haljeta.

Ajattelen: Kiitos elämä, jo pelkästään tämä riittää minulle.
Tämän tunteen halusin kokea, ja tänään sen sain.

Nyt voit tehdä minulla mitä haluat.
Mutta kiitos, kun sain tämän.

Olohuoneessa kerron Miehelle.
Hän ei sano juuri mitään, nyökkää.

Tunnelma on silti hyvä, lähestulkoon normaali. Omituisen seesteinen, neutraali.
Hän ei romahda, ei menetä toimintakykyään, vaan jatkaa aamupuuhiaan.

Ei myöskään juokse innoissaan suutelemaan minua, mutta sitä nyt en odottanutkaan.

Hän levittää keskittyneesti voita leivälle. Ei näytä tunteitaan ulospäin.
Katson häntä sivusilmällä, kun hän ei huomaa.

Onko hän vähän helpottunut?

Enhän ole ainut, jonka piinallisen pitkä odotus on päättynyt.
Minulla onneen, hänellä johonkin muuhun.

Minulla on kiire lähteä töihin. Vedän kenkiä jalkaan, samalla juttelemme siitä, että huomenna on tulossa kavereita kylään. Suunnitelmaa ei ole syytä muuttaa. Mutta eihän heille mitään voi kertoa, tietenkään.

Sitten herään.

Ensimmäinen ajatukseni on:

Voi vittu.

VOI VITUN PERSEEN VITTU.

Olipa tällä unella kerrassaan loistava ajoitus. Olin kuvitellut etukäteen kaikki mahdolliset tavat, joilla tämä päivä voi mennä pieleen. Mutta en tätä. Tällaista paskaa edes minä en osannut aavistaa.

Voisiko olla pahaenteisempää ajankohtaa tehdä raskaustesti, kuin hattaraisen, onnellisesti päättyneen haaveunen jälkeen?

Olen raivoissani.

Olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen, että puolustukseni pitää. Mantrani mukaisesti olen yrittänyt olla ajattelematta mitään muuta, kuin epäonnistumista.

Mutta alitajunnalle en valitettavasti voinut mitään.

En ottanut huomioon, että silläkin on taito jinxata asioita.

Olen pysynyt ruodussa nämä viime viikot, tehnyt kaikkeni. Yrittänyt järjestää niin, etten pettyisi, että olisin valmistautunut. Olen päänsisäisesti kalenteroinut itkemisenkin, ettei vaan pääsisi unohtumaan, että sitä on luvassa.

Jos niin sattuisi edes vähän vähemmän.

Mutta silti, tässä sitä nyt ollaan. Taas kerran.

Mitä tuollaisen unen jälkeen voi muuta tehdä, kuin pettyä katkerasti?
Mitä muuta tässä enää voi tapahtua, kuin sattua niin helvetisti?

Vaikka olen yrittänyt kaikkeni, aivan kaikkeni estää itseäni nousemasta ylös korkeuksiin, miksi minun pitää nyt kuitenkin romahtaa sieltä alas?

Ottaa huolella päähän. Olen niin väsynyt turhautumaan itseeni, nykyisyyteen, menneeseen, tulevaan.
Siihen, ettei mikään mene minkään logiikan tai edes inhimillisyyden sääntöjen mukaan.

Skitsofreenistä, miten verenpaineeni on katossa, ja samaan aikaan olo tuntuu vielä unen jäljiltä kevyeltä, lähes huolettomalta. En ole saanut sitä tunnetta vielä kokonaan ravistettua itsestäni pois.

Samaan aikaan näennäisen, pian huoneilmaan haihtuvan keveyden alla keho on lyijynraskas.

En halua tehdä tätä.
En halua lähteä tämän jälkeen tekemään pitkää työpäivää, jolloin pitää pysyä kasassa.

Edes Terolutit eivät jostain syystä toimi samalla tavalla, kuin ennen. Aiemmin vasen nänni kipeytyi niistä useaksi päiväksi. Nyt se hädin tuskin tuntui laimeasti yhtenä iltana, eikä enää palannut.

Ei edes sen vertaa, että voisi yhden pienen hetken kuvitella tuntevansa raskausoireen.

Olen herännyt ensimmäisen kerran jo aamuyöstä, neljän aikaan.

Muistanut, etten voi käydä vessassa, koska raskaustesti on tehtävä aamusta ja ilmoitettava se poliklinikalle. Sen jälkeen olen siirtynyt sohvalle nukkumaan, etten herättäisi Miestä. Ja ilmeisesti nukahtanut jossain vaiheessa uudestaan.

Nähnyt tämän kirotun unen, joka pilaa kaiken tehdyn työn, sekoittaa huolellisesti kasatut ajatukset.

Kello on yli kuusi. Kohottaudun istumaan.
Sama kai se on jo tehdä.

En kuitenkaan saa enää unta uudestaan.
Kohta pitää muutenkin päästä vessaan.

Itkettää jo vähän valmiiksi.
Tuntuu kohtuuttomalta, kuin julmalta pilalta.

Nousen ylös. Otan kaapista pienen pahvisen Party time!-mukin, niitä jää jäljelle kaksi.
Otan testin pakkauksesta, menen vessaan. Testiä täytyy pitää virtsassa vain viisi sekuntia.

Ihan kuin sillä olisi jotain väliä.

Jätän testin lavuaarin päälle. En halua katsoa sitä, en halua nähdä tuloksen muodostuvan.
Siispä peitän testin kahdella vessapaperin palalla.

Haluan vielä pari minuuttia lisäaikaa.

Istun vessanpöntöllä.
Yritän tyhjentää mielen, valmistautua.

Se onnistuu yllättävän hyvin.
Ajatukset hidastuvat, turtuvat.

Lamaantuvat odottamaan.
Minuutteja kuluu enemmän kuin kaksi.

Vedän vessapaperit testin päältä, ja katson.

Katson enkä käsitä enää.

Katson näkemättä mitään, ja samalla nähden kaiken, aivan liikaa.

Katson merkkiä +.