Vanha nainen

 

Olin etukäteen kuvitellut, että punktion jälkeen päälimmäinen tunne voisi todennäköisesti olla helpotus.

Nyt voin kertoa, ettei ole.

Olen ärtynyt ja stressaantunut.
Kipu tekee äkäiseksi.

Makaan sohvalle kasaamani tyynyvallin suojassa ja mietin, mitä varten aiemmin luulin, että punktiosta myönnetään kolme päivää sairauslomaa? 

En tiedä. Ilmeisesti oletin, että itse punktio toimenpiteenä olisi pahin, ja seuraavat päivät käytettäisiin sen aiheuttamasta henkisestä traumasta toipumiseen. En aavistanut, että itse toimenpide olisi lastenleikkiä, sen jälkeinen elämä sen sijaan kaikkea muuta.

Tuntuu kuin minut olisi pahoinpidelty.
Kuin vatsaani olisi hakattu, potkittu, mukiloitu.

Opin, että perusarkeen sisältyy yllättävän paljon liikkeitä, joissa venytetään, kurkotetaan, kumarrutaan tai ojennutaan.

Kaukosäädin tippuu lattialle. Puhelin on kaukana sohvan toisessa nurkassa. Vessapaperi on yläkaapissa. Kesäkukista pitää nyppiä huonot pois. Sukat ovat hautautuneet vaatekasan alimmaiseksi. Peitto kaipaisi kohennusta, tyyny pöyhimistä, laturin johto irrottamista.

Kipu on pistävämpää kuin kuukautiskipu. Syvemmällä, suoraan lihassa.
Eikä ihme, onhan sisälleni tehty reikiä.

Joka kerta, kun istuudun, kipu työntää minua, saa heräämään. Myös ryhdikäs istuva asento on huono, samoin eteenpäin nojaava. Kuin jokin sisälläni olisi liian tiukalla, ja liike, minkä teen, häilyy repeämisen rajalla.

Ainoa järkevä vaihtoehto on joko istua reilussa takakenossa, tai maata.

Mikään tästä ei olisi niin paha, jos edes tietäisin kaiken olevan hyvin.
Mutta en tiedä mitään muuta, kuin munarakkuloiden keräysmäärän.

Kaikki muu, se tärkeä ja olennainen, selviää vasta päivien päästä.

Ja koska en tiedä, pelkään. Kuten aina. 

Pelkään, että alkionsiirtopäivänä saan puhelun, jossa kerrotaan, ettei tarvitse tulla, koska ei ole mitään siirrettävää, yksikään munasolu ei jakaantunut tarpeeksi.

Pelkään, että saan pahan hyperstimulaation, joka estää tuoresiirron ja vie sairaalaosastolle.

Tarkkailen jatkuvasti vatsaani. Vaikuttaako se liian turvonneelta, kertyykö sinne nestettä? Pahoinvointi on myös yksi hyperstimulaation oire. Sitäkin on välillä, kun juon paljon vettä, niin kuin käskettiin tehdä. Hengenahdistusta ei sentään ole, vielä. Mies yrittää parhaansa järkeistää ja rauhoitella, vaihtelevin tuloksin.

Minun pitäisi olla kiitollinen, tyytyväinen, toiveikas.
Mutta olen lähinnä ahdistunut.

Mitä jos tuoresiirtoa ei voi hyperstimulaation takia tehdä?
Mitä jos ei ylipäänsä ole mitään, mitä tehdä, koska missään rakkulassa ei ollut edes solua sisällä?

Mitä jos kaikki tämä oli hyödytöntä ja joudun käymään sen uudestaan läpi hyvin pian?

Taustalla on kuitenkin myös jotain muuta, kuin huoli ja pelko.

Jotain muuta, mikä kulkee mukanani, saa minut näin pois tolaltani.
Yritän saada siitä kiinni, se on vaikeaa. Kaikki ajatukset ovat yhdessä sekamelskaisessa sotkussa.

Mies oli mukana, ja kaikki sujui hyvin.
Auttoi paljon, kun ei tarvinnut kokea sitä kaikkea yksin.

Mies ei ollut mukana siksi, että olisi halunnut olla.
Hän oli mukana, koska hänen täytyi olla, hän oli velvoitettu olemaan.

Hän oli siellä vain ja ainoastaan minun takiani.

Vihdoin löydän syvimmän tunteen kaiken takana.
Syyn sille, miksi hermo on niin kireällä.

Se on syyllisyys.

Tunne kuohahtaa hetkessä, ja ennen kuin ehdin tajuta, se on vallannut koko kehon, virrannut veren lailla jokaiseen soluuni, täyttänyt ne kaikki.

Minulle alkaa vähitellen hahmottua, että kaikissa lisääntymiseen liittyvissä onnistumisissa tulee aina olemaan läsnä myös käänteinen tunne, suru. Mahdollisesti aina.

Ei välttämättä, mutta mahdollisesti.

Mikään tässä ei ole ainoastaan hienoa, mahtavaa tai ihanaa. Jokaisesta asiasta löytyy ikävä kääntöpuoli. Vaikka kaikki menisi hoidoissa tästä eteenpäin kuin kauneimmissa satukirjoissa.

Ystävä tulee käyttämään pienellä kävelylenkillä, mikä on seuraavien päivien ajan ainut sallittu liikuntamuoto. Neljällä askeleella hän on epähuomiossa harpannut noin korttelin päähän minusta.

Töpöttelen askeleitani kuin vanha nainen, raihnainen mummo. Nyt ymmärrän, miltä tuntuu, kuin ei yksinkertaisesti pääse lujempaa. Ystävä saa käyttää ison osan keskittymisestään pysyäkseen vierelläni.

Lupaan etsiä ja varata jonkin kivan hotellin perinteistä naisten kesäviikonlopun reissua varten.

Ennen nukkumaanmenoa selaan vaihtoehtoja apinan raivolla, valitsen niistä potentiaalisimman. Sivusto ei hyväksy pankkikorttini tietoja. Ihmekös, kun se on näköjään vanhentunut toukokuussa. Uusi kortti on tullut aikoja sitten, mutta missä se on?

Pengon keittiönpöydältä, työpöydältä, sohvapöydältä. Pakastimen päältä, jonne kertyy aina ylimääräistä roinaa. Mies muistaa nähneensä kortin sisältäneen kirjekuoren jossakin, minä en.

Kun kuori vihdoin löytyy kaikkien muiden papereiden alta, se on tyhjä.
Tekisi mieli heittää kukkaro sekä koko tietokone näppäimistöineen ja hiirineen ikkunasta takapihalle.

Huomaan Miehen katsovan vaivihkaa minua pitkään silmäkulmastaan.

Vessaan raahautuessa tuijotan joululahjaksi saadun seinäkalenterin kesäkuun mietelausetta.

Mietin niitä lukuisia papereita, joita allekirjoitimme ennen punktiota. Niissä vakuutimme ymmärtävämme, mitä hedelmöityshoitolaissa säädetään. Erityisesti sen, että tilanteessa, jossa molemmat osapuolet eivät ole käyttämässä pakastealkioita yhdessä, ne pitää tuhota.

Eli käytännössä mikäli eroamme, tai toinen meistä kuolee.

Todella toivon, ettei sellaista ole tiedossa ihan kohta. On tähän sen verran vaivaa nähty.