maanantai 19. syyskuuta 2022

Yksi on enemmän yksin

 


Raskaus on ollut hyvin yksinäistä aikaa.

Huolimatta siitä, että monet ihmiset, kuten ystävät, vanhemmat ja ihanat työkaverit iloitsevat kanssani.

Silti se tärkein ihminen, jonka tulisi iloita ja olla tukenani, ei sitä ole.
Sen huomaa, joka hetki ja päivä.

Vaikka tiesin etukäteen tämän menevän näin, se tuntuu välillä musertavan pahalta.

Ostaessani mökkimatkalla pienestä kuppilasta evässämpylän Mies huomauttaa, että siinä on metwurstia, jota en saa syödä. Mietimme yhdessä, että tuskin on kovin vaarallista, jos en illalla muista, olenko jo ottanut päivän vitamiinit ja otan ne kertaluontoisesti epähuomiossa toiseen kerran.

Mies tietää nännieni olevan edelleen herkät, ja tykkää purra niitä seksin aikana, sillä näkee sen tuntuvan erityisen hyvältä. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja hän on sanonut minun huolehtivan liikaa, kun olen miettinyt jotain valtameren kokoiseksi paisunutta pientä huolenaihetta. Olen muistuttanut hänelle, että tulevan talomme eteisen tulisi kestää kuraa, räntää ja roskaa, koska siitä mennäään vaunuilla.

Puhumme raskaudesta sen verran, kuin on tarpeen.
Se ei ole aiheena varsinaisesti tabu.

Vauva on.

Kun tuntuu erityisen yksinäiseltä, palautan mieleeni, etten ole yksinäisin ihminen tässä.

Mies on vielä enemmän yksin.

Miltä tuntuu odottaa syntyväksi lasta, jota ei koskaan halunnut?

Millaista on kuulla sydämellisiä onnitteluja asiasta, jota ei haaveillut tai suunnitellut saavansa?

Millaista on olla lasta haluamaton vahvaa lapsiperhenormia ylläpitävässä yhteiskunnassa?

Minun takanani on kokonainen miljardipäinen kansakunta ympäri mailmaa, joka on sitä mieltä, että lapsen toivominen, odottaminen ja saaminen on elämän ihanimpia ja palkitsevimpia asioita. Että perheellistyminen on asia, jonka haluaminen ja tavoitteleminen on täysin luonnollista, suorastaan oletettua, sillä mitä muutakaan tarkoitusta elämällä voisi olla?

Takanani ovat ihmislajin menneisyys ja historia, nyky-Suomen poikkeuksellisen runsaat ja ulkomaailmoja myöten tunnustusta keränneet yhteiskunnalliset tuet ja rakenteet lapsiperheitä varten.

Tehdyt poliittiset päätökset, arvot, normit ja ideaalit.
Valtamedia, mainokset, kulttuuri, sosiaalinen media.

Tahaton lapsettomuus on ollut omiaan saamaan minut kiinnittämään huomiota siihen kaikkeen, millä tavoin lapset, lapsiperheellisyys tai vähintään oletettu pyrkimys siihen ovat edelleen esillä yhteiskunnassa tehdasasetuksilla, valmiiksi pureskeltuna elämänkulkuna.

Samalla se on saanut minut hahmottamaan entistä selvemmin, että takanani on kokonainen maailmanlaajuinen koneisto, joka hokee, että minä olen meistä se "normaali", ja Mies ei ole.

Ajattelinhan pitkään itsekin välisemme asetelman niin. Miehessä täytyi olla jotain vikaa, kun hän ei halunnut lasta kanssani. Ehkä hän ei vain rakastanut minua tarpeeksi, vaikkei se ihan niinkään tainnut lopulta mennä.

Vaikka vapaaehtoinen lapsettomuus on tutkimustenkin mukaan kasvussa monissa länsimaissa, kuten Suomessa, normit ja asenteet istuvat tiukassa ja valtavirta on edelleen valtavirtaa.

Lapset yhdistävät pakostikin, sillä ne ovat perusolettamuksena kaikki kaikissa niille, joilla niitä on.

Tutustuessa uuteen ihmiseen toinen tai kolmas edelleen sosiaalisesti normaali ja hyväksytty kysymys on, onko sinulla lapsia? Jos laittaa kaksi toisilleen puolituttua ihmistä keskustelemaan, puheet kääntyvät lapsiin keskimäärin alle viidessä minuutissa.

Millaista on olla kaiken sen ulkopuolella, vaikkakin omasta tahdostaan?

Entä millaista on tulla vedetyksi siihen mukaan, vastahakoisesti, mutta omalla valinnallaan?

Jo vuosia sitten, kun olimme keskellä eriävien lapsitoiveiden kriisiä ja yhteinen tulevaisuus oli auki, loin itselleni täysin kuvitteellisen mielikuvaharjoituksen, jonka tarkoituksena oli yrittää ymmärtää Miehen näkökulmaa edes vähän paremmin.

Mietin, että jos Miehen näkökulmasta pelottavin ja ahdistavin asia, mikä suhteellemme voi tapahtua, on lapsen saaminen, mikä olisi omasta mielestäni sellainen? Pahin skenaario kaikista, mitä Mies voisi pyytää minua parisuhteemme eteen tekemään.

Vastausta ei tarvinnut miettiä kauaa:
Suhteen avaaminen seksuaalisesti.

Olen lähtökohtaisesti varsin mustasukkainen ja omistushaluinen ihminen, noin ajatuksen tasolla. Vaikkei se käytännössä näy elämässämme. En rajoita Miehen menoja, enkä millään tavalla kyttää häntä, hänen menojaan tai tuttavuuksiaan.

Luotan häneen eri tavalla, kuin kehenkään muuhun. En voisi kuvitella hänen tekevän kenenkään toisen kanssa sellaista, minkä hän tietäisi loukkaavan minua syvästi.

Seksi on minulle todella herkkä, kahden ihmisen välistä rakkautta ilmentävä asia, enkä voisi kuvitellakaan harrastavani seksiä toisen kanssa, tai että Mies tekisi niin. Koska seksi on itselleni niin vahvasti tunnepitoinen asia, en voi nähdä pystyväni irtosuhteisiin, tai ylipäänsä seksiin silkasta uteliaisuudesta tai kokeilunhalusta.

Jos luon päässäni skenaarion, jossa Mies pyytäisi minut avaamaan parisuhteemme muille seksisuhteille, se olisi ajatuksena täysin sietämätön ja äärimmäisen pelottava.

Olisin täysin vakuuttunut, että avoin suhde pilaa kaiken välillämme ja johtaa lopulta väistämättä eroon, koska Mies rakastuu seksisuhteen myötä johonkuhun toiseen ja jään loppuelämäkseni ihmettelemään, miksi ihmeessä suostuin tällaiseen.

Ellen jo sitä ennen tulisi hulluksi silkasta mustasukkaisuudesta, kun tietäisin hänen koskettavan toista.

Kuvittelen Miehen kertovan minulle, että nyt vain on näin, että seksuaalisesti avoin suhdemuoto tuntuu hänestä ainoalta oikealta ratkaisulta jatkossa ja mikäli en ole siihen valmis, hän ei tiedä pystyykö jatkamaan kanssani yhdessä. (Samaan tyyliin, mitä itse olen sanonut hänelle lapsen yrittämisestä.)

Sen lisäksi kuvittelen avoimen suhteen olevan nykypäivänä normi-parisuhdemuoto kaikkialla maailmassa. Että elämmekin yhteiskunnassa, jossa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ihmisillä on useita seksikumppaneita parisuhteessaan. Pelkkä yhdelle ihmiselle omistautuminen on harvinaista.

Kun aikoinaan kerroin tästä keksimästäni mielikuvasta Miehelle, hän ajatteli sen olevan yllättävän onnistunut vertauskuva, pois lukien sen ilmeiset heikkoudet.

Mielikuvan tarkoituksena oli ainoastaan kuvitella omalle kohdalleni edes suunnilleen yhtä vieraalta ja pelottavalta tuntuva elämäsuunta, kuin mitä lapsen saaminen lähtökohtaisesti olisi Miehelle.

Hän kehotti kuvittelemaan lisäksi, että sen jälkeen kun olisin lopulta suostunut avaamaan suhteemme, se ei olisikaan millään tavalla yksityistä, vaan kaikki olettaisivat minun puhuvan siitä ja ylistävän sitä. Kokoajan, kaikkialla.

Kun päätös avaamisesta olisi tehty, kaikki ympärilläni haluaisivat jatkuvasti keskustella siitä kanssani, kommentoiden vaikkapa työpaikan lounastunnilla:

"Ai te avasitte suhteenne? Ihan mahtavaa, että viimeinkin pääsette tositoimiin! Yllättävän kauan siinä teillä menikin, miksi ylipäänsä odotitte niin kauan?”

”Joko Mies on löytänyt ensimmäisen seksikumppaninsa? Minkä näköinen, onko hän kaunis? Näytä kuva! Ooh, miten upea vartalo, saa varmasti hänet hulluksi!

”Kai olet itse jo kokeillut jonkun kanssa? Meillä se ainakin meni niin, että ensimmäiset kerrat olivat molemmilla vähän huti, mutta sitten.."


Sen lisäksi, että olisin juuri sitoutunut laittamaan koko elämäni, minuuteni ja periaatteeni sivuun ja toimimaan tavalla, joka ei millään tasolla tunnu luontevalta ja oikealta, saisin jatkuvasti kuulla ja keskustella muiden ihmisten kanssa siitä, kuinka mahtavaa ja oikein on, että suhde on nyt avattu ja kuinka ihania uusia ulottuvuuksia se elämään antaakaan.

Kun samaan aikaan itse lähinnä näkisin, että tämä kaikki tulee päättymään kahdella tavalla: joko niin, että minut lopulta hylätään, tai tulen itse sitä ennen hulluksi.


10 kommenttia:

  1. Aika näyttää, miten teillä tulee asiat menemään, eihän kaikilla parisuhde tai perhe-elämä onnistu lapsen saamisen jälkeen, vaikka sitä olisikin molemmat 100% toivoneet. Elämä kantaa tavalla tai toisella :)
    Ehkä voisit omalta osaltasi tehdä vauvaa konkreettisemmaksi ja alkaa puhumaan siitä enemmän? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että harvoilla elämä menee muutenkaan ihan etukäteen asetettujen suunnitelmien mukaan. Samoin yritän ajatella, että asiat järjestyvät lopulta, kävi miten kävi.

      Itsekin olen kuullut tuttavapiirissä sellaisista tilanteista, joissa lapsi on ollut alun perin toivottu molempien osalta, mutta ero on tullut silti, kun lapsiarki ei lopulta lopulta ole tuntunut toisesta osapuolesta hyvältä tai oikealta. Vaikka se kuulostaa omituiselta, ajattelen, että toisaalta tätä lasta on mietitty ja harkittu ehkä tavanomaista syvällisemmin ja monipuolisemmin ihan pohjamutia myöten, ja eikä se välttämättä liene huono asia lopullisen päätöksen ja siihen sitoutumisen kannalta.

      Olet todennäköisesti aivan oikeassa tässä, että voisin yrittää tehdä vauvaa konkreettisemmaksi Miehelle puhumalla raskaudesta ja ajatuksistani enemmän. Se on vain ollut ja on edelleen tuskastuttavan vaikeaa eikä tunnu ollenkaan luontevalta itsestänikään, kun saatu vastakaiku on toistaiseksi ollut hyvin vähäistä, ellei olematonta.

      Poista
  2. Sinulla on todella hyvä mentalisaatiokyky. Nähtäväksi jää sen merkitys tulevaisuutenne kannalta. Olennaisinta teillä on varmasti miehen oma resilienssin kyky. Voit tehdä asioita miehesi hyväksi, mutta siinä on rajansa. Lopulta miehesi kyky sopeutua lienee olennaisin - siihen toki voivat monet asiat vaikuttaa. Tilanteesi ei ole helppo, ja usein blogiasi lukiessa mietin mikä sana sinun tilannettasi oikein kuvaisi minulle lukijana- esimerkiksi suloisensurullinen tulee siitä usein mieleen - suru ja ilo kohtaavat toisensa ja kietoutuvat yhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet tavoittanut hyvin koko elämäntilanteeni ja samalla myös blogin sielun ja punaisen langan, ja ilmiselvän ristiriitaisuuden siinä. Tämä kaikki kun on samaan aikaan onnellisen ihmeellistä, ja niin äärettömän surullista. Molempia yhtä aikaa, vaihdellen, kumpi puoli milloinkin hallitsee ajatuksia.

      Ja niin on tietyllä tapaa ollut jo pitkään, ihan siitä lähtien, kun Mies lapseen lopulta suostui. Nyt ne molemmat puolet vain erottuvat vielä enemmän toisistaan, kun kontrastit välillämme vain korostuvat korostumistaan.

      Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että paljon tulee loppujen lopuksi riippumaan Miehen kyvystä sopeutua ja joustaa, ja toisaalta myös omastani, ja näiden kykyjen yhteensopivuudesta. Toki se lohduttaa, että jos jommalla kummalla tuo kyky olisi erityisen heikko, emme varmasti olisi enää edes yhdessä. Se ultimaattinen "testi" niille kyvyille on vasta edessä yhteisessä lapsiarjessa.

      Poista
  3. Kiva lukea sinun kulmasta asiaa samasta aiheesta mikä itselläni oli mieheni kanssa. Erona vain se etten miettinyt noita kysymyksiä mitä sinä. Toisaalta olen saanut käsityksen ettei mies puhu asiasta "rumasti" sinulle, toisinkuin minun tilanteessani. Mutta vaikka meillä oli todella haastava raskausaika miehen vuoksi ja hänen suusta pääsevien sammakoiden vuoksi niin: Mies ei halunnut lasta missään kohtaa --> mutta elää meidän kanssa ihan ok perhe elämää, jossa nainen hoitaa lapsen _kaikki_ tarpeet koska "sähän tän halusit" & mies myös leikkii lapsen kanssa joka on edistystä meillä.

    Haluan uskoa että ajan kanssa teilläkin asiat lutviutuu. Meillä siihen meni raskausaika + lapsen ensimmäinen elivuosi mutta se on yksilöllistä.

    Olen myös sanonut miehelleni ettei kaikista ole isäksi, ja sekin on täysin ok. Mutta sitäkään ei voi tietää ellei ole kokeillut edes elää lapsiarkea ❣️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat, on ihan äärimmäisen mielenkiintoista lukea sinun ajatuksia aiheesta ja teidän tilanteesta nykyään! Vaikka lähtökohdat ovat meillä hyvin erilaiset, silti pääasetelma on hyvin samanlainen: Parisuhde ja lapsi puolison kanssa, joka ei lasta olisi halunnut.

      Olet käsittänyt oikein, Mies ei missään vaiheessa ole puhunut minulle rumasti tai ilkeästi lapseen liittyen. Ikävää kuulla, että teillä myös sellainen varjosti raskautta. :/

      Uskon, että myös meillä Mies tulee tarvitsemaan paljon aikaa ja rauhaa tilanteen käsittelemiseen ylipäänsä. Olen itsekin valmistautunut olemaan käytännössä täysin vastuussa lapsesta, ja unohtamaan tässä kohtaa tasa-arvoisen vanhemmuuden ideaalit, joita lähtökohtaisesti toisessa tilanteessa kannattaisin.

      Samoin haluan uskoa, että asiat menevät omalla painollaan, kuten teilläkin. Onpa ihanaa kuulla, että miehesi leikkii nykyään lapsen kanssa! Kiitos niin paljon, kun jaat omia kokemuksiasi, niistä saatu vertaistuki on mittaamaton apu. ♥

      Poista
  4. Heräsi kysymyksiä lukiessani blogiasi:

    Milloin on laskettu aika?
    Koska jäät äitiyslomalle?
    Joko hankintoja on tehty?
    Mitä otat mukaan sairaalakassiin?
    Jännittääkö synnytys? Tuleeko mies mukaan synnytykseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laskettu aika on maaliskuun alkupuoliskolla. Äitiyslomalle jäämisestä ei ole vielä varmuutta, mutta toivon, että voisin pitämättömien lomien turvin jäädä jo tammikuussa.

      Minkäänlaisia hankintoja ei ole vielä tehty, enkä halua niiden kanssa kiirehtiä. Vauvalle on tällä hetkellä olemassa tasan kaksi esinettä, puolitoista vuotta sitten heikolla hetkellä ostettu body ja vielä sitäkin paljon vanhempi pupu-pehmolelu.

      Sairaalakassin sisältöä en ole miettinyt lainkaan. Myöskään synnytystä en osaa jännittää tässä vaiheessa, sillä se tuntuu ajatuksena hyvin kaukaiselta. Uskon vahvasti, että Mies tulee synnytykseen mukaan, eikä jätä minua siinä tilanteessa yksin.

      Poista
  5. Ootko tätä blogia lukenut?

    https://vauvavauvavauva.blogspot.com/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse asiassa olen joskus lukenut ja varmaan jonkun kommentinkin käynyt jättämässä. Hyvä blogi, niitä saa ehdottomasti aina vinkkailla! :)

      Poista