En lakkaa hämmästymästä

Raskaudesta on pikkuhiljaa tullut osa arkea, vaikka samaan aikaan koko asia on edelleen arjesta irti.

Tämä näkyy myös siinä, että raskauden konkreettisuuden sisäistäminen tuottaa edelleen suuria hahmottamisvaikeuksia. Tutuksi tullut, rinnalla kulkeva oireettomuus ei lainkaan helpota niitä.

Järjellä ymmärrän, että lapsi kasvaa sisälläni.
Se on minussa. Osa minua yhtä lailla, kuin minä olen osa sitä.

Samaan aikaan varsinainen paikka, jossa uusi elämä mielestäni sijaitsee, on silti jokin kaikesta irrallinen, mysteerinen kaukaisuus, jonne en vielä pitkään aikaan tule ulottumaan kuin ajatuksissani.

On olemassa minä, yksinäinen kehoni ja niistä erillinen, etäisen saavuttamaton universumi, jonka valovuosien takaisen heijastuksen, ja sen lumoavan kauneuden olen saanut muutamia kertoja todistaa. Ultraäänissä todellisuutemme ovat hetken aikaa höyhenenkevyesti hipaisseet toisiaan, vain erkaantuakseen taas.

Tuntuu vaikealta muistaa, ettei lapsi ole enää oikeasti niin kaukana minusta ja elämästäni.

Se ei ole unissa, haaveissa, petrimaljassa tai pakastimessa.
Se on kirjaimellisesti sisälläni, jakaa kehoni kanssani.

Eikä se ole lainkaan niin mitätön enää, kuin joskus oli.
Se pystyy kääntymään, liikkumaan, potkaisemaan.

Mutta miten kaiken sen osaava voi piilotella sisälläni niin salaa, niin huomaamatta?

Ja miten se voi tuntua fyysisesti näin tavanomaiselta, ei-yhtään-miltään?

Muistan elävästi aikoja, kun mietin lakkaamatta, miten kukaan raskaana oleva voi vain olla hämmästelemättä päivät ja yöt läpeensä, miten raskaus ja kaikki siihen liittyvä on ylipäänsä mahdollista.

Miten käsittämätön asia se on.

Tahattoman lapsettomuuden aikoina, yön lukuisina pimeinä tunteina pyörittelin ajatuksia toisensa perään ja pohdin usein, tuleeko minullekin joskus sellainen hetki, kun vain kävelen töissä, kadulla tai metsälenkillä, ja on ihan tavallinen, arkinen asia, että olen raskaana?

Kun katson vatsaani ja ajattelen, että siellä elää ihminen, mutta kaupasta pitää muistaa ostaa maitoa?
Miten voisin koskaan kyetä siihen?

Pystyisinkö kulkemaan päivien läpi jatkuvasti hämmästelemättä, miten suuri ihme se on, että niin teen?

Nyt voin sanoa, että olen hämmästellyt hämmästelemästä päästyä.
En lakkaa hämmästelemästä, ihmettelemästä, hämmentymästä.

Jos tämä raskaus päättyisi tänään, yksi asia olisi selvää:
Sitä ei missään vaiheessa pidetty itsestäänselvyytenä.

Ei yhtenäkään hetkenä.

Muistan kesäisen hetken kaupan parkkipaikalla, jossa kohtasimme äitini kanssa yhden hyvän ystäväni. Hän halasi myös äitiä lämpimästi, ja kysyi sitten ääntään tunnelmoivasti madaltaen, että noh, onhan äitinikin jo kuullut uutiset?

Tarkoittaen raskauttani.

"No kyllä olen!" äitini huokaisi ihastuksissaan ja vilkaisi minua sivusilmällä. "Olinkin jo pitkään miettinyt, että mitenkähän tässä käy. Tuleeko siitä mitään, vai ei? Ja tulihan siitä!"

Tunsin jääkylmän kiven putoavan vatsaani. Oli kertakaikkiaan puistattava ajatus, kuinka moni ihminen suvussa on sivusta seurannut meitä miettien kaikessa hiljaisuudessa, että tuleekohan tuosta mitään.

Ihan kuin lapsen saaminen olisi synonyymi sille, että no nyt tuosta tulee jotain.

Ja samaan aikaan ajattelin:

Niin olin minäkin miettinyt, äiti.

Miettinyt ihan todella pitkään, miettinyt miettimästä päästyäni.
Monilla eri tasoilla. Vähän erilaisilla, kuin sinä.

Konkreettisemmilla.

Minusta ei koskaan enää saa sellaista ei-huolta-huomisesta-odottajaa, joka ehkä vuosia sitten olisin ollut. Sellaista, joka raskaudesta tiedon saatuaan miettii lähinnä potkupukujen värejä ja kehdon mallia.

Pari kertaa olen uskaltautunut tarkastelemaan keskenmenotilastoja ja todennut, että ilmeisesti on itse asiassa tällä hetkellä paljon todennäköisempää, että lapsi elää, kuin että se kuolee tai on kuollut.

Se ei tietenkään saa olemaan pelkäämättä. Se ei vie huolia pois.
Se ei poista sitä mahdollisuutta, että tämä kaikki voi särkyä yhdessä silmänräpäyksessä.

Mutta nyt kun olen päässyt ajatuksissani siihen vaiheeseen, jossa tiedostan, ettei lapsi välttämättä olekaan kuollut, pitäisi päästä seuraavalle sisäistämisen tasolle:

Mitä kaikkea tarkoittaa, että lapsi elää?