Rytinällä

Yhtäkkiä asiat tapahtuvat rytinällä.

Löydämme uuden kodin. Talon, jonka luulimme jo menneen toisille.
Talon, jossa jokin puhuttelee, tuntuu hyvältä ja oikealta.

Silti emme tiedä, teemmekö oikein.
On vain pakko tehdä päätöksiä.

Elämässä tapahtuu viikoissa enemmän asioita, kuin on tapahtunut viimeiseen viiteen vuoteen yhteensä.

Talon osto tuo mukanaan selvitettäviä asioita.
Niitä on paljon.

Puhumme Miehen kanssa päiväkaudet puhelimessa ensin muiden kanssa ja sitten toistemme. Välissä päivitämme, mitä toinen sai selville. Sovimme, kumpi selvittää mitäkin seuraavaksi, kumpi ottaa yhteyttä ja mihin.

Työtehoni laskee olemattomiin ja vielä sen alle.
Monet paikat, joihin pitää soittaa, ovat auki vain virka-aikaan.

Puhumme pankin kanssa, kiinteistövälittäjän kanssa ja talon myyjän kanssa.
Selvitämme laina-asioita, vesiasioita, sähköasioita, vakuutusasioita.

Aivomme käyvät ylikierroksilla.

Olemme tuskaisen tietoisia siitä, miten isoista valinnoista on kysymys.
Monet asiat ostamisprosessissa ovat monimutkaisempia, kuin etukäteen olimme kuvitelleet.

Tyypilliseen tapaan Mies pysyy tyynempänä ja minä vatvon, luon uhkakuvia.
Uskallammeko todella lähteä tähän?

Mitä jos uskallamme?
Mitä jos emme uskalla?

Kun suuremmat asiat saadaan nytkähtämään pieni pala kerrallaan eteenpääin, mietimme tulevaa keittiöremonttia, makuuhuoneiden seinän väriä. Viikonloppuisin tuijotamme pohjakuvaa ja sommittelemme huonekalujen paikkoja.

Taloon ei kannata vielä muuttaa, vaan sitä remontoidaan ensin.

Pohdimme pintaremontin laajuutta, laskemme sille budjettia.
Mietimme, mitä kaikkea olisi mahdollista tehdä itse.

Iltaisin olen niin poikki, että voisin vain kaatua lattialle ja nukahtaa. Usein juuri silloin havahdun, etten ole moneen tuntiin, oikeastaan välttämättä koko päivänä muistanut raskautta juurikaan.

Toki olen pitänyt tietyt perusrutiinini, kuten vessapaperin värin kyttäämisen pyyhkimisen jälkeen.
Olen pitänyt tarkkaa lukua raskausviikoista, laskenut päiviä niiden vaihtumiseen ja seuravaan neuvola-aikaan.

Mutta näitä kuluunottamatta olen hädin tuskin ajatellut koko asiaa. Se hätkähdyttää.
Aivokapasiteettini on ollut sataprosenttisesti toisten asioiden selvittämisessä.

Siinä on yksi erittäin tervetullut, ennestään tuntematon puoli:
Ei myöskään ole samalla tavalla aikaa huolestua jostain raskauteen liittyvästä.

Olen yllättäen ja väkisin, lähes dramaattisen suurieleisesti tullut tempaistuksi irti jatkuvasta itseni tarkkailun kierteestä. Vaikkei kaikkia juuria olekaan saatu revittyä mukana, vaan ne ovat jääneet pinnan alle elinvoimaisina.

Silti tosiasia on, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt huolestua kaiken aikaa.

Lenkillä perheellisen ystävän kanssa käymme läpi talon speksejä.

"Niin ei siinä varmaan ole hirveästi rappusia ulko-ovelle mentäessä?"

Tuijotan häntä ilmeettömänä.

"Siis... Vaunuja ajatellen?"

Ai niin joo.

Ei ole paljon rappusia.

"Ja siinä on varmaan jokin katettu tila ulkona?"

Hmm?

"...Johon voi laittaa vauvan nukkumaan vaunuissa?"

Aivan, tosiaan.

On siinä.

Nämä ovat kaikki asioita, joita en ole osannut ajatella talonetsinnässä ollenkaan.

Luulen, että jos olisin kyennyt sisäistämään nykyisen tilanteen paremmin, olisin ehkä osannut maalaisjärjellä päätellä näiden olevan tärkeitä arkisia käytännön juttuja, huonelukumäärän lisäksi.

"Kylmällä säällä pukeminen voi tuottaa päänvaivaa. Se, paljonko vaatetta pitää laittaa vaikkapa ulos, että toinen pärjää, muttei tukehdu. Sellaiset untuvamakuupussit on tosi käteviä, kun tulee talvivauva."

Talvivauva?

Siinä on kaksi asiaa, joita on vaikeaa käsittää.

Talvi ja vauva.

Kun hän syntyy, on vielä talvi.

Talvi. Kylmä.
Ehkä lunta.

Ensi talvi.
Tuleva talvi.

Syntyessään hän tarvitsee tarvitsee kaikenlaista, muun muassa vaatteita.
Ja ilmeisesti untuvamakuupussin.

Tuleeko hän tosiaan joskus olemaan täällä, tässä maailmassa?
Täällä, missä minäkin olen, samassa tilassa, ulkopuolella minusta?

Se on ajatuksena hahmoton, usvainen, käsittämätön.

Hän on mielessäni edelleen kuin muinainen taruolento, jonka olemassaolo on täysi mysteeri.
Josta on kuullut kaikenlaisia tarinoita, joiden paikkaansapitävyydestä on vain hämäriä todisteita.

Iltaisin katselen pientä nykyistä asuntoamme, jonka jokaisen nurkan osaan ulkoa.
Pimeä tulee päivä päivältä aikaisemmin. Kohta käännetään taas kelloja taaksepäin.

Tuntuu hassulta, että nämä tuttuakin tutummat vuokrakodin seinät, puhkikuljetut polut sen lattioissa ja sitä ympäröivät iänikuiset kadunkulmat tulevat ennen pitkää jäämään taakse.

Muuton ajankohtaa on vaikeaa sanoa, mutta toiveissa on tämän vuoden puolella.
Ehkä viimeistään jouluksi.

Olen jo pitkään halunnut ummehtuneen ilman tilalle toisenlaisia tuulia.
Nyt saan niitä, monin tavoin.

Niin monin, että pää menee pyörälle.
Sellaisella hyvällä tavalla.