Sokerirasitus

Terveyskeskuksessa on vilskeestä huolimatta pysähtynyt tunnelma.
Vessan ovi ei mene kunnolla kiinni, mutta sentään oman koppini saan lukkoon.

Totean, että tämä on taas näitä aamuja.

Aamuja, kun pyyhkiessä vessapaperi kastuu ja toisinaan myös repeää hieman, ja hetken aikaa näkyy häivähdys punertavaa. Joka kerta se on ollut sormeni, joka on kuultanut paperista läpi.

Niin on nytkin.

Kävelen aulaan ja otan jonotusnumeron.
Kello on hädin tuskin kahdeksaa, mutta ihmisiä valuu paikalle tasaiseen tahtiin.

Suurin osa heistä on eläkeläisiä tai ainakin lähellä eläkeikää.
Kipsikätinen teinityttö laahustaa haluttoman näköisenä isänsä saattamana.

Jostain kuuluu vauvan itkua.
Se ei lopu.

Menee hetki, ennen kuin tajuan sen kuuluvan auki olevasta televisiosta. Sieltä tulee ohjelma, jossa metsästäjä puhaltaa jonkinlaiseen eläinten houkuttelemiseksi tarkoitettuun pilliin. Se kuulostaa ihan vauvan hätäiseltä, säälittävän vänisevältä itkulta.

Että minulleko lapsi sitten?
Minulle, joka en näemmä edes erota metsästyspilliä vauvan itkusta.

Pienessä huoneessa hoitaja ojentaa verikokeen jälkeen juotavaksi pinkkiä litkua, joka on kaadettu heppoiseen muovimukiin.

Muki on paljon pienempi kuin kuvittelin.
Juon sen tyhjäksi yhdellä kulauksella.

En siksi, että se olisi ällöttävää tai pahaa.
Vaan siksi, ettei se ole lainkaan hassumpaa. Etenkään, kun on hirveä jano.

Se maistuu laimentamattomalta vadelmamehutiivisteeltä.

Hoitajaa naurattaa, kun metsästän viimeisimmätkin pohjalle jääneet pisarat suuhun.
Sitä eivät kuulemma monetkaan tee.

"Nähdään tunnin päästä, kun seuraava verikoe otetaan", hän sanoo ja käskee tulla aiemmin sanomaan, jos tulee jollain tapaa huono tai heikko olo.

Joopa joo, totean mielessäni. Oloni on samanlainen kuin aina. Täysin normaali.
Mitä nyt hiukoo vähän tavallista enemmän, koska edellisestä syömisestä on aikaa.

Täytyy toivoa, ettei Nälkä iske täällä.
Se olisi ensimmäinen ja ainoa mieleen tuleva asia, joka voisi saadan olon epämukavaksi.

Selailen uutisia puhelimelta, katson myös työsähköpostit.
Aulaan rullaavat lastenvaunut, joita työntää raskaana oleva nainen pitkänhuiskea mies vanavedessään.

Vauva vaunuissa ei näytä kovin vanhalta. Naisen maha on iso ja pyöreä.
Hän on Ekstra-Hedelmällinen Nainen, joka on tullut uudestaan raskaaksi heti synnytettyään.

Tämä tieto ei lyö ilmoja pihalle keuhkoista samalla tavalla, kuin ennen.
Mutta se kirpaisee, nopeasti ja terävästi.

Kuin joku repäisisi ilmoittamatta laastarin irti.
Kipu on nopeasti poissa, mutta se on.

Nainen pysäyttää ohikulkevan hoitajan ja kysyy, missä ja kenen henkilötunnuksella heidän tulee ilmoittautua, kun ovat tulleet mittauttamaan vauvan bilirubiiniarvoja.

Ai. Hän on vähän aikaa sitten synnyttänyt.

Hän käy istumaan miehensä kanssa television lähelle, asettelee vaunut viereensä.
Liikkeet ovat korostetun rauhalliset, varovaiset. He katsovat uutisia vaitonaisina.

Jos minuun vilkaisee, huomaako jotain, onko verikokeissa asiointini syy arvattavissa?
Näytänkö siltä, että voisin olla tulossa raskauteen liittyvälle käynnille?

En osaa sanoa. Oma mielipiteeni vaihtelee.

Välillä näytän mielestäni ihan normaalilta.
Välillä taas vatsa hohtaa peileistä ilmiselvän pyöristyneenä, vai näkyykö vain omissa silmissäni?

"Millainen olo, onko heikottanut?" hoitaja kysyy tunnin kuluttua. Pudistan päätäni. Kerron, etten ole voinut pahoin vielä kertaakaan tähän asti. "Jaa, no sähän olet helpolla päässyt!" hoitaja naurahtaa tökätessään toista neulaa kyynärtaipeeseeni.

Huomaan, että vanhoilla ihmisillä on tapana painaa verikokeen jälkeä liioitellun kauan, jopa kymmeniä minuutteja. He istuvat tuoleilla odottamassa pitkiä aikoja sormi tunnollisesti pistoskohdan päällä. Kävelevät hitaasti kohti taksia tai noutajaa, sormi käsivarrellaan.

He eivät halua mustelmaa, näkevät paljon vaivaa sen eteen.
Itse en malta painaa kovin kauaa, unohdan sen lähestulkoon heti.

Minua parikymmentä vuotta vanhempi nainen saapuu vuoronumeroautomaatille vanhempiensa kanssa. Isä kävelee hitaasti, mutta tukevasti, permanenttihiuksinen äiti hieman huojuen rollaattorin kanssa.

Olen siirtymässä vähän kauemmas vieressäni olevasta tyhjästä tuolista, kun nainen toteaa vanhemmilleen voivansa hyvin seistä, ja hymyilee minulle sivusilmästään varmistaen, että kuulin hänet.

Jään siis paikoilleni kuuntelemaan heidän jutusteluaan.
Puheista päätellen he ovat melko säännöllisesti tekemisissä.

Vanha pariskunta vaikuttaa eksyneen oloiselta, kuin he eivät olisi tottuneita asioimaan täällä.
Tyttären läsnäololle on ilmeistä tarvetta, eikä pelkästään autokyydin muodossa.

Isä ihmettelee, eikö asiakkaita tosiaan kutsuta enää sukunimellä vaan lapun numeron mukaan.
Äiti kiittelee, ettei heidän tarvinnut järjestää monimutkaisempaa kyytiä paikalle saapuakseen.

"Se on syksy sitten tullut taas", isä tuumaa.
Äiti ja tytär puhuvat omenoista ja tyttären töistä.

Ajan kuluessa puhe tyrehtyy, kun tärkeimmät kuulumiset on vaihdettu.

Katson heitä.
He saavat minut mietteliääksi.

"Oho, nyt taisi mennä vähän turhankin syvälle.." hoitaja sanoo.
Olen tuntenut sen ja yrittänyt kovasti keskittyä oven metsäjulisteeseen.

Saan luvan lähteä. Tunnit ovat menneet nopeasti.
Joutenolo on aina ollut vahvuuksiani.

Toimistolla kerron kyselijöille, että kaikki sujui hyvin. Ei, litku ei ollut erityisen pahaa.
Ja ei, ei tullut huono olo. Tästäkään.

Etäisempi työkaveri on kuullut raskaudestani. Hänelle muilla on ollut lupa kertoa, sillä meillä on yhteistä historiaa. Hän tulee onnittelemaan, suljettuaan ensin oven tarkasti takanaan.

Kuvittelenko vain, mutta katsooko hän minua eri lailla, kuin ennen?
Tarkemmin, kiinteämmin. Avoimemmin, suoraan silmiin.

Hänen äänessään on erilaista pehmeyttä, lähes sisarellista hellyyttä.
Välillämme on nyt jotain kiistämättömän konkreettista yhteistä, jaettua.

Kuin hän näkisi minut kunnolla ensimmäistä kertaa.

Ihan kuin viimein olisin Oikeasti Jotain.

Se on ristiriitainen tunne.
Samaan aikaan käsittämättömän helpottava ja pohjattoman surullinen, hämmentävä.

Hän sanoo aavistaneensa jo heinäkuussa, reilusti yli kuukausi sitten minun olevan raskaana.
"Mulle vain tuli susta sellainen olo", hän toteaa ykskantaan.

Tuntuu hassulta, että hän on nähnyt minussa jotain, mitä itseni on ollut alusta alkaen niin järjettömän vaikeaa nähdä.

Ja sitten noin vain hänen silmiensä alla se on paljastunut.
Heti paljaaltaan, tuoreena ja orastavana. Raakana.

Näkymättömänä, kaiken peitetyn ja vaietun takaa.

Jokin, mitä hädin tuskin huomaan edelleenkään.