maanantai 26. syyskuuta 2022

Mitä en koskaan saa

Kehuja siitä, miten rohkea olin ja miten hienosti kestin IVF-hoidot monenlaisine ikävältä tuntuvine tutkimuksineen, pistoksineen ja punktioineen.

Ohimennen ruoanlaiton lomassa tehtyjä raskausmahan hipaisuja, silityksiä tai tunnusteluja.

Vatsaan hellästi kauttani kuiskattuja terveisiä, lauluja, salaisuuksia. 

Kysymyksiä, miten voin tai millainen olo minulla on tänään ollut.

Yhdessä ilosta hehkuen kavereille ja sukulaisille tiedotettuja raskausuutisia, joissa kerrotaan, että meille tulee vauva. Onnittelujen ylpeänä vastaanottamista, kysymyksiin yhteen ääneen vastaamista, kyllästymättä toistamaan samoja asioita.

Perinteistä raskaudenpaljastusvalokuvaa, jossa molemmat pitelemme yhdessä ultrakuvaa/pieniä kenkiä/mitänäitänyton.

Seuraa ja tukea jokaiselle lääkäri- tai neuvolakäynnille.

Whatsapp-viestiä, jossa kysytään, mitähän perjantaiherkkuja vauva tällä kertaa haluaisi kaupasta.

Nauruun päättyneitä ilkikurisia pohdintoja siitä, millainen tyyppi vauva mahtaa olla luonteeltaan, mitä ominaisuuksia ja taitoja hän ehkä tulee perimään keneltäkin.

Kauppareissun yhteydessä saatua hetkellistä kahden ihmisen mielijohdetta ja sen seurauksena vaivihkaista poikkeamista lastenvaate- tai leluosastolle hypistelemään ja ihmettelemään kaikkea pienenpientä.

Yhdessä haaveilua ensimmäisestä yöstä perheenä, omaan kotiin pääsemisesta kolmestaan, ensimmäisestä vaunulenkistä, hymystä, naurusta, kääntymisestä.

Innostuneita tiedusteluja siitä, milloin on seuraava ultraaäni- tai neuvola-aika, tunnenko jo liikkeitä tai koska mentäisiin ostamaan vauvalle jotakin, pitäisikö niitä vaunuja sittenkin jo miettiä.

Yhteistä huolta silloin, jos jokin vaikuttaa olevan pielessä, esimerkiksi vauvan liikkeitä ei ole hetkeen tuntunut.

Tahmeana arkiaamuna kuiskattua, minulle ja vauvalle osoitettua unenpöpperöistä lausetta "Mites te nukuitte?"

Osoituksia siitä, ettei raskausaika ole vähentänyt seksuaalista halua minua kohtaan, vaan päin vastoin lisännyt, sillä olen vähintään yhtä viehättävä ja haluttava tällaisenaan.

Ultraäänikuvien puhki näpläämistä ja loputonta yhdessä tulkitsemista ja väittelyä, kenen piirteitä kuvista eniten erottaa, kumpaa tai kumman sukulaisia vauva kenties enemmän muistuttaa.

Yhdessä raskaussovellusten seuraamista ja niistä saatujen tietojen ahmimista.

Ihasteluja, miten söpöltä pyöristynyt vatsani näyttää tai miten kaunis olen alasti.

Loputtoman huolehtivaista tiedustelua, onhan kaikki hyvin, tarvitsisinko jotain, voisiko jotain tehdä, että oloni olisi parempi.

Yhteisen ihastuneita huokauksia ja pidäteltyjä liikutuksen kyyneleitä ultraäänissä, yhdessä sydänäänien ja pienten liikkeiden hämmästelemistä.

Pitkälle aamuyöhön asti jatkuneita malttamattoman kiihkeitä keskusteluja vauvan nimestä, kummeista tai lastenhuoneen seinän väristä.

Yhteisiä pohdintoja ja suunnitelmia, miten vanhempainvapaat tullaan jakamaan tasapuolisesti ja kumpi saa olla minkäkin pätkän vauvan kanssa kotona.

Onnellisia yhteisvalokuvia raskausajan odotuksesta, joissa Miehen kädet ovat suojelevasti vatsani ympärillä ja katsomme toisiimme onnea ja hellyyttä huokuen.


12 kommenttia:

  1. Voin vain kuvitella, miten raskasta ja surullista tuo on. Olet saanut paljon, mutta silti on paljon, josta jäät paitsi. Olo voi tuntua kiittämättömältä kun tälläsiä murehtii, mutta hyvät asiat eivät poista huonoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella hyvin tiivistetty! Paljon saa, mutta paljosta löytyy myös luopumaan. Se on raskasta ja surullista, mutta se on hinta, jonka olen ollut valmis maksamaan niistä asioista, joita saan. Samoin kuin Mies, joka jää puolestaan vaille toisenlaisia toivomiaan asioita. Silti yritän muistuttaa välillä itseäni, että näin ristiriitaisessa tilanteessa on lupa tuntea myös surua. Se on ihan inhimillistä, eikä ole kaikesta hyvästä pois.

      Poista
  2. Mua alkoi vähän oksettaa näitä lukiessa ja olen taas kerran astetta varmempi siitä, että itsellinen äitiys on just mun juttu 😄 Toki ymmärrän, että pahalta tuntuu jos tuollaisia kaipaa. Ja anteeksi jos kuulostan tylyltä, mutta teidän parisuhde kuulostaa siltä että erohan tuossa tulee ennemmin tai myöhemmin. Kannattaa ainakin pitää vähän rahaa jemmassa jollain omalla tilillä, että voi tarvittaessa ottaa vauvan kainaloon ja nostaa kytkintä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, että kukin tyylillään. Tärkeintä on löytää asiassa kuin asiassa se oma polku, joka tuntuu itsestä oikeimmalta.

      Uskon ja toivon, että meillä on Miehen kanssa kaikesta huolimatta hyvä yhteinen elämä edessä. Sellainen, minkä eteen olemme kumpikin tiettyjä vaikeita valintoja aikanaan tehneet. Erohan on toki suhteessa kuin suhteessa yhtä lailla aina mahdollinen lopputulema, eipä sitä etukäteen voi kukaan (etenkään täysin ulkopuolinen) osata tietää tai ennustaa.

      Poista
    2. Pakko sanoa, että olipa harvinaisen typerä tuo erokommentti. Olen seurannut blogia jo pitkään ja olen eri mieltä siitä, että eron pystyisi näkemään ulkopuolisena noin selkeästi, blogin välityksellä ei saa täydellistä kuvaa tuntemattoman ihmisen parisuhteesta. Hienoa että sinulle itsellinen äitiys on osoittautunut omaksi jutuksi.

      Olen itse osittain samassa tilanteessa, puoliso on alkanut vuosien jälkeen lämpiämään lapsiasialle. Äitini on ollut ainoa, joka on uskonut, että puoliso voisi muuttaa mieltään. Muut ovat olleet eron kannalla. On ollut turhauttavaa ja yksinäistäkin kun asiaan on ollut niin selkeitä mielipiteitä ihmisillä, jotka eivät näe/koe toisen arkea sellaisena kuin sen itse kokee. Kukaan ei osaa ennakoida mitä tapahtuu kun vauva syntyy. Lasta kauan toivonut mies ei välttämättä olekaan niin kiinnostunut lapsesta. Miksi ei voisi käydä päinvastoin, miksi mies ei voisi rakastua lapseen ja miettisi, että tämä on parasta mitä hänelle on tapahtunut?

      Poista
    3. Voin samaistua niin paljon kaikkeen kertomaasi! Erityisesti siihen, millaista on tehdä sellaisia elämänvalintoja, joista hyvin monilla on jo valmiiksi olemassa jokin hyvin raflaava mielipide. Niin läheisillä, jotka tietävät asiasta, kuin varmasti tuntemattomillakin, jotka eivät tiedä, mutta varmasti haluaisivat neuvoa.

      Samanlaisia kokemuksia lähipiirin mielipiteistä. On ollut todella turhauttavaa kuunnella suoria erokehotuksia lähipiiriltä samaan aikaan, kun itse ei näe asiaa lainkaan yhtä mustavalkoisena. Toki on ollut enemmän niitä, jotka ovat aidosti kuunnelleet, tukeneet ja ymmärtäneet, että nämä asiat ovat kaukana yksinkertaisesta.

      Olen samaa mieltä, että tulevaa ja itse kunkin reaktioita on joka tapauksessa mahdotonta etukäteen ennustaa. Monet asiat menevät elämässä vastoin odotuksia, niin hyvillä kuin huonoillakin tavoilla. Blogiin saamieni kommenttien ja myös blogin kautta tulleiden henkilökohtaisten yhteydenottojen perusteella sanoisin, että onnellinen yhteiselämä on tällaisistakin lähtökohdista mahdollista.

      Kovasti tsemppiä sinne ja kaikkea hyvää jatkoon!

      Poista
  3. Meillä kyllä myös mies toivoi ja kaipasi lasta yhtä paljon kuin minä, mutta tämän listan juttuja hän ei kyllä tehnyt, enkä usko, että olisin halunnutkaan. Ultrissa hän oli mukana ja yhden kerran äitiysneuvolassa (missä meillä molemmilla oli kamalaa, hän tunsi olonsa epämukavaksi ja myös minä).

    Vatsaan koskemisesta en tykkää, en edes oman miehen, olen sitten raskaana tai en. Olisi ollut outoa, jos hän olisi puhunut vatsalleni. Tykkään tehdä hankinnat itse, mies taas vihaa kaikenlaista shoppailua. Nimistä juteltiin, mutta todettiin, että katsotaan miltä hän näyttää ensin.

    Otettiin yksi raskauskuva loppupuolella, kun totesin, että sellainenkin olisi kait hyvä olla muistona. Kumpikaan meistä ei halunnut kertoa raskaudesta kenellekään, johtuen varmaan pitkästä lapsettomuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kun jaoit omia kokemuksiasi raskausajasta. Näinpä juuri, tilanteet ovat yksilöllisiä, eivätkä asiat mene kuvaamallani tavalla kaikilla, vaikka lapsi olisikin yhteisesti kovasti toivottu.

      Jo blogitekstiä kirjoittaessani tiedostin kärjistäväni tätä aihetta. Tiedän itsekin useita pariskuntia, joissa mies on suhtautunut raskauteen lähinnä neutraalisti, ei juurikaan osallistuen tai hahmottaen koko asiaa, kunnes lapsi syntyi.

      Halusin silti tuoda esiin yleisiä stereotypioita, joita itselläni on yhteisesti toivottua lasta odottavia pariskuntia kohtaan. Niitä on muodostunut varmasti osin ihan tuttava- ja lähipiiristä kuullun perusteella, ja vaikkapa sosiaalisen median kautta. Tämän kautta yritän jollain tapaa työstää ja peilata omaa tilannettani ja surua siitä, mitä asioita ei ole, mitä asioita silti kaipaisin ja mitä "parhaimmillaan" voisi olla.

      Poista
  4. Onhan tilanteesi raju, ei sitä käy kiistäminen.

    Itse mietin omalla kohdallani, että elämässä usein merkityksellisyys nousee juuri siitä, että saa jakaa kokemuksen jonkun kanssa. Siihen voi myös palata yhdessä myöhemmin muistojen muodossa. Jaettu kokemus sitoo myös sen lisäksi että antaa erityistä mieltä asialle. Esimerkiksi matkustellessa uusien paikkojen näkeminen tuntuu paljon paremmalta toisen kanssa kuin yksin. Tietysti on niitä ihmisiäkin, jotka nauttivat näistä asioista yksin ja joille jakaminen ei merkitse samaa. Mutta jos on ihminen, joka saa onnea ja mielekkyyttä juuri siitä että jakaa asian jonkun kanssa, on tosi surullista jos kokemusta ei voikaan jakaa. Silloin on opittava löytämään mielekkyys yksin - yksin ensin ja yhdessä vauvan / lapsen kanssa sitte myöhemmin, kun se on mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allekirjoitan tämän täysin! Itsekin olen hyvin vahvasti samanlainen, että kaipaan yhdessä koettuja asioita, vaikka viihdyn perusarjessa hyvin yksinkin ja kaipaan myös omaa tilaa.

      Kaikesta vähänkään "spesiaalista" maksimaalisen ilon irti saaminen yksin on kuitenkin vaikeampaa. Sitäkin olen yrittänyt opetellut monissa muissa pienemmissä asioissa.

      Onhan tämä tietyllä tapaa todella äärimmäinen asia, josta opetella nauttimaan yksin, samaan aikaan kun elää toisen kanssa yhdessä. Olen ajatellut, että kuljetan jatkossakin molempia puolia mukana, sekä yksin koettua iloa että toisaalta myös surua, sillä molempia aidosti tunnen.

      Poista
  5. Mutta sä saat lapsen. Mikä itselle edelleen kaukainen, jos koskaan mahdollinen asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ainakin toivottavasti tämä raskaus päättyy ensi vuonna siihen. Usein tunnen syyllisyyttä kokiessani surua postauksessa mainituista asiosta, kaikkien viime vuosien kokemusten ja tahattoman lapsettomuuden jälkeen. Etenkin, kun olen itse tietoisesti valinnut tämän tien Miehen kanssa.

      Silti koen, että suuren kiitollisuuden lisäksi on tervettä pysyä rehellisenä itselleen. Voisi olla toisaalta jopa aika kummallista, jos tällaisessa tilanteessa olisi ristiriitaisten fiilisten sijasta pelkkää vaaleanpunaista hattaraa.

      Ymmärrän kuitenkin hyvin ajatuksesi, sillä itsekin koin tahattomasti lapsettomana kaikkien raskaudet niin, että no sentään he ylipäänsä ovat raskaana. Oli tilanne muuten mikä tahansa, mutta suuri unelmani oli heille totta, kun taas itselle kaikkea muuta. Toivon, että sinun toiveesi lapsesta toteutuisi mahdollisimman pian!

      Poista