perjantai 2. syyskuuta 2022

Ilon syliin



Olen valitellut työkavereille päänsärkyä lounaasta lähtien.
Minua on kehotettu ottamaan burana, johon en ole osannut sanoa mitään.

Iltapäivällä istumme kahvitauolla ulkona. Ilma on auringossa yllättävän lämmin ja tyyni, valoa täynnä.
Joku kysyy, koskeeko päähäni edelleen. Sanon, että koskee, mutta vähemmän.

Olen päättänyt kertoa tänään.

Olin vannottanut itselleni, etten saa kertoa ennen niskaturvotusultraa.
Nyt se on takana päin. Silti jännittää.

Toinen vaihtoehto olisi rakenneultraan asti odottaminen.
Siihen tuntuu kuitenkin olevan ihan liian pitkä aika.

Olen miettinyt sitäkin, mitä jos myöhemmin tapahtuu jotain ikävää, josta joudun kertomaan heille kaikille.

Olen päässyt ajatuksissani siihen pisteeseen, jossa totean, että sitten se tapahtuu. Sitten laitan siitä whatsapp-ryhmäämme ilmoituksen toiveineen, että saisin olla rauhassa eikä asiaa tarvitsisin avata enempää. Ja sen jälkeen jään hyvällä omallatunnolla sairauslomalle.

Siinä vaiheessa se kamalin on jo tapahtunut, mitään pahempaa ei enää voi käydä.
Eipä sillä liene siinä tilanteessa enää väliä, vaikka joudun heille siitä kertomaan.

Parempi vain, että he tietäisivät, miksi ja miten rikki olen.
Ja eipähän joutuisi selittelemään niin paljon, alan olla jo kyllästynyt siihen.

Sitä paitsi, nämä ihmiset tuntevat minut liian hyvin.

Tuntuisi hassulta löytää itsensä lopulta tilanteesta, jossa leikitään yhteistä sanatonta leikkiä, jossa minä teeskentelen, etten tiedä jo kaikkien aavistavan, ja kaikki muut teeskentelevät, etteivät aavista mitään, koska eivät halua kysyä suoraan.

Olen käyttänyt työpaikalla riittävän kauan aivan liian paksuja vaatteita vallitsevaan ilman lämpötilaan nähden, koska näköjään omistan hyvin harvoja etupuolelta löysiä paitoja, jotka peittävät vatsaa.

Luulen, että pari ehkä jo arvaa, ei vain kehtaa sanoa. Ainakin yksi on varmasti jäljilläni.
Toissapäivänä hän alkoi yhtäkkiä puhua minulle raskauden nykyisistä ravintosuosituksista.

Niinpä keskeytän ihmisten kaihoisat kesälomamuistelma-keskustelut ja kerään itseni.
Möläytän kuuluvasti, etten oikeastaan saa syödä buranaa, koska olen raskaana.

Kaikki tuijottavat minua kaksi sekuntia hiljaa.
Sen jälkeen he puhkeavat onnentoivotuksiin.

Yksi läheisimmistä työkavereista heittäytyy kaulaani rutistaakseen lujaa.
Onneksi istun, sillä horjahdan halauksen äkillisyydestä ja intensiivisyydestä tuolin selkänojaa vasten.

Uppoan hänen syleilyynsä. Hän pitää minusta kiinni pitkään.
Kuiskaa olevansa niin onnellinen puolestani.

Tuntuu kuin minut suljettaisiin ilon syliin.

Yhtä sydämellisiä onnitteluja en ole saanut vielä keneltäkään.
En omilta vanhemmiltani tai lähimmiltä ystäviltäni.

Juuri tätä kipeästi tarvitsen.

Yhtäkkiä ympärilläni kuohuu, kohisee ja kuplii.
Kuin olisin heittäytynyt villin kosken vietäväksi.

Hymyileviä kasvoja, riemunkiljahduksia. Lempeän ystävällisiä, hyvää tahtovia katseita.
Innosta nopeutunutta puhetta, siitä samaan aikaan huokuvaa pehmeyttä.

Kepeyttä, ihastuneita huokauksia, ylenpalttista kiinnostusta.
Sanoja, jotka helisevät ympärillä kirkkaina ja kevyinä.

Äänenpainoa, joka kertoo, että nyt on kyseessä jotakin hyvin tärkeää ja erityistä.
Erityistilanne.

Minulla, joka olen tavanomaisista tavanomaisin.
Se, jolle ei koskaan kuulu mitään erityistä.

Työkaverit ovat vilpittömän onnellisia puolestani. Heillä kaikilla omista raskauksista on jo vuosia aikaa, mutta on kuin he yhtäkkiä muistaisivat, että tosiaan, tällaistakin ihanaa oli vielä joillakin edessä.

Kuten omalle kaveripiirilleni, kerron myös työkavereille pelkästä raskaudesta.
En hoidoista, niiden taustoista tai taustojen taustoista.

Ainoa ihminen, joka työpaikallani tietää hoidoista, on huippu esimieheni.
Hän seuraa sivusta, kun minut piiritetään kysymyksillä voinnista, ja hymyilee rohkaisevasti.

En tiedä, miten ollaan luontevasti ihmisten keskellä tilanteessa, joka on onnellinen.

Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, en oikein osaa tällaista, olla sen keskiössä.
Suru, pelko ja epätoivo ovat enemmän alaani, joten kokemus ja asiantuntemus loppuvat alkuunsa.

Kun mietin työkavereiden suhtautumista, ymmärrän, että omassa kaveripiirissäni uutinen oli tietyllä tapaa niin tavanomainen. Olemmehan heidän kanssaan ikämme puolesta juuri siinä kliseisessä iässä, jossa useilla on pieniä lapsia tai raskaus lähitulevaisuuden toiveissa.

Mutta nämä naiset. Heillä on asiaan tietynlaista ajan tuomaa etäisyyttä.
Tavanomaisuus on poissa, tieto ainutlaatuisuudesta on tilalla.

Kysymyksiä, tiedusteluja, tarkentavia kysymyksiä.
Voinnista, oireista, lasketusta ajasta.

Niin paljon kysymyksiä, joihin minua ei yhtäkkiä lainkaan haittaa vastata.
Puhe pulppuaa sisältäni kuin pitkään padon takana ollut, valtoimeen soliseva puro.

Muiden kokemuksia, omien raskauksien muisteluita.
Kaikki erilaisia, toisistaan suuresti poikkeavia.

Muistutusta siitä, että kaikilla on omat polkunsa.
Omat, yksilölliset tilanteensa.

Ja siitä, kaikki voi mennä myös hyvin, omalla painollaan.

Pyydän, etteivät työkaverit huutelisi asiasta koko toimistomme monikymmenpäiselle henkilökunnalle.

Niin pitkällä tämän asian kanssa en ole, että haluaisin keskustella asiasta puolituttujen kanssa lounastauolla. Niiden samojen, jotka ovat lukuisia kertoja keskustelleet kanssani tai ulkopuolellani – tosin melko yksipuolista keskustelua – lapsen hankkimisesta ja sen asiallisesta ajankohdasta.

Työkaverit lupaavat pyhästi kunnioittaa toivettani.
Tottakai, he sanovat ilmeet vakavina.

Seuraavana päivänä saan ilokseni kautta rantain tietää, että vaikka houkuttelevia juoruamistilanteita on tullut vastaan, he ovat pitäneet lupauksensa. Ainakin toistaiseksi.

He vitsailevat aikovansa pitää hyvää huolta minusta ja varmistaa hyvinvointini muun muassa tulemalla vuoroissa meille kotiin vahtimaan minua, ja sitä, että saan varmasti levätä tarpeeksi.

Lisäksi he kuuluttavat tulevansa koko tiiminä mukaan synnytykseen tsemppaamaan, näistä mielikuvista saamme päivän naurut. Kaksi työkaveria muistelee omistavansa varastossa lojuvan kehdon.

Jää tunne, että he haluavat elää rinnallani, olla hengessä mukana.
Ja jos tarvitsisin jotain, apua tai sympatiaa, sitä olisi tarjolla roppakaupalla.

He eivät tiedä, miten hyvältä se kaikki tuntuu.


2 kommenttia:

  1. Aivan ihanaa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minustakin! On mahtavaa saada tämän kaiken ristiriitaisuuden keskellä toisten puheiden kautta päivittäin pieniä, mutta tärkeitä muistutuksia siitä, miten kauniina ja hienona asiana tätä yleisesti ottaen pidetään.

      Poista