tiistai 13. syyskuuta 2022

Polttelee

Kävelemme sukulaisen kanssa raikkaassa syysilmassa. Taivas on pilvetön.
Konsertti on ollut hieno, olemme molemmat nauttineet siitä täysillä.

Minulla on ylläni muodottomin löytämäni paita, ja mahdollisimman löysä takki.
Istuin koko esityksen ajan laukku sylissäni, vatsaa peittämässä.

Astelemme ruuhkautuneella kävelytiellä muiden seassa, tunnelma on kepeä.
Muistelen vanhaa miestä eturivissä, jonka näin pyyhkivän kyyneleitään kaksi kertaa.

Juttelemme kuulluista musiikkiesityksistä, vertailemme mielipiteitä niiden kohokohdista.
Sukulaisnainen nauraa. Olipa hyvä, että tuli lähdettyä, vaikka vähän väsyttikin.

Aurinko saa hänen hiuksensa hohtamaan kauniin kullanruskeina.

Ajattelen, että tämä hetki olisi täydellinen.
Vapautunut, rauhallinen, kahdenkeskeinen.

Haluaisin kertoa hänelle, että olen raskaana.

(Mikä siinä muuten on, että nykyään tuntuu edes suht koht luontevalta sanoa, että olen raskaana, mutta muut asian ilmaisutavat kuten odottaa vauvaa tai olla pieniin päin aiheuttavat edelleen vilunväristyksiä?)

Sanat polttelevat jo kurkussa.

Hän todennäköisesti yllättyisi kunnolla.
Se epäuskoinen, riemastunut tuijotus, jota seuraa halaukseen heittäytyminen.

Mutta en voi kertoa.
Niin ei ole sovittu, enkä ole kysynyt etukäteen Miehen mielipidettä.

Tällä hetkellä ainoastaan lähipiirimme ja läheisimmät työkaverini tietävät.

Mitä tulee sukuihimme, todennäköisesti vain paljastamme asian whatsappissa isommalle ryhmälle kerralla, tai yhdelle tietylle, joka voi kertoa asiaa eteenpäin.

Tällöin ei tarvitse kohdata ketään kasvokkain.

Vaikka haluaisin, sillä en näemmä saa tarpeekseni ilosta ihmisten silmissä.
Janoan sitä. Se nostaa minut joka kerta jonnekin korkealle, pilvien yläpuolelle.

Oman toiveensa mukaisesti Mies ei ole ollut yhdessäkään kertomisen hetkessä kanssani paikalla. Hänhän on todennut haluavansa olla mieluummin Timbuktussa, kuin ottamassa onnitteluja tuoreeltaan vastaan.

Mutta nyt Mies ei ole Timbuktussa, vaan tulossa hakemaan meitä puolen tunnin kuluttua.

Hän on vastaanottanut onnitteluja jälkikäteen viestitse ja puhelimitse, myös pari kertaa kasvotusten sen jälkeen, kun uutiset on jo aiemmin kerrottu. Veljelleen hän joutui itse kertomaan, koska tämä oli kysynyt asiasta suoraan kuullessaan asunnonetsimisprojektista, eikä valehdellakaan oikein voinut.

Hän ei haluaisi tämän menevän näin.

Että häntä juostaan autolle vastaan onnittelemaan.
Riemusta kiljuen, todennäköisesti kyyneleet silmissä.

Veljen hämmentyneen toteava onnittelu oli todennäköisesti paljon helpompi ottaa vastaan, kuin mitä tästä olisi luvassa.

Siispä en sano mitään.

Oikeastaan haluaisin myös kertoa jollekulle, että olen huomannut nykyään pystyväni katsomaan tv-sarjoja, joissa joku on raskaana.

Ja että on sinänsä harmi, että se viimeisillään raskaana oleva meteorologi ehti jäädä jo aiemmin äitiyslomalle, juuri kun nyt olisin pystynyt katsomaan häntä tuntematta silmitöntä vihaa elämää kohtaan.

Mutta en sano mitään.
Hymyilen vain, sillä kaikkihan on oikeastaan ihan hyvin.

Ainakin niin hyvin, kuin on tällä hetkellä mahdollista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti