Nälkä

Ensimmäinen kerta, kun se tulee, on vasta 8+2. On viikonloppu, ja havahdun aamulla siihen, kun Mies nousee aikaisin ylös. Normaalisti pystyn pikaisen vessakäynnin jälkeen nukahtamaan uudelleen ja nukkumaan sikeästi usean tunnin. Jos tiedän, ettei mihinkään ole kiire eikä minnekään tarvitse mennä.

Nyt en saa unta. Jokin on oudosti. Menee hetki, ennen kuin tajuan, että on nälkä.
Kova nälkä.

Olen syönyt edellisenä iltana iltapalan ja vieläpä melko myöhäiseen aikaan.

Tavallisesti siedän nälkää erittäin hyvin. Niin hyvin, että se on ihmetyttänyt monia. Arkena en syö aamupalaa kuin poikkeustapauksissa, ja kestän vaivatta esimerkiksi kahden- tai kolmentoista tunnin syömättymyyden edellisen päivän iltapalasta seuraavan päivän lounaaseen.

Tämä on siis hyvin omituista.
Kello on seitsemän. Edellisestä syömisestä on ehkä maksimissaan kahdeksan ja puoli tuntia.

Vatsa kurisee ja sitä kivistää, kuin olisin ollut vähintään vuorokauden syömättä.
Kehoni taitaa haluta osoittaa, että nyt on tosi kyseessä, tätä et enää voi ohittaa tai missata.

Ei ole mitenkään huono olo.
On vain sietämättömän kova nälkä.

On pakko nousta ylös.

Miehen ilme on näkemisen arvoinen, kun ilmestyn olohuoneeseen kaivamaan kaksi näkkileipää, sillä päättelen niiden pitävän kuitupitoisuutensa vuoksi nälkää.

Toinen kerta on vajaan viikon päästä, 9+1. Päätämme Miehen kanssa lähteä käymään kävelyllä lempipuistostamme vähän kauempana kotoa, kaupungin toisella puolella (tämä kuulostaa liian idylliseltä, oikeasti teemme niin ehkä kerran tai kaksi vuodessa).

Työpäivän jälkeen syöminen on venynyt myöhään, ja ruoka-aika on lopulta ollut kello kuuden jälken.
Sen jälkeen syntyy spontaani päätös retkestä puistoon, jonne kuljemme autolla.

Matkan varrella tulee puhetta grillikioskista, jonka ohi ajamme. Mies on käynyt siinä viimeksi kymmeniä vuosia sitten lapsena ja hänen on pitänyt viedä minut sinne joskus.

Kun lähdemme puistosta takaisin kotiin päin, kello lähestyy yhdeksää. Autossa joudun tunnustamaan sen sekä itselleni että Miehelle. Minun on nälkä. Vaikka edellisestä syömisestä on noin kaksi ja puoli tuntia. Oikeastaan nälkä on sen verran kova, että kotiin asti pärjääminen on todennäköistä, mutta ajatuksena jonkin verran epämiellyttävä.

Siispä kaarramme grillikioskille ja tilaamme minulle hodarin kaikilla mausteilla.

Mies ei ärsyynny. Hän jonottaa tyynesti vieressäni, ja suosittelee muistikuvissaan parasta annosta.
Hän ottaa minusta ja hodaristani kuvan, sillä koko tilanne huvittaa häntä suuresti.

Eikä se jää huomaamatta.

Hodaria ahmiessani nauran hänelle, että tämähän on siis sellaista ruokaa, jota moni raskaana oleva ei näillä viikoilla pystyisi syömään. Ainakin olen ymmärtänyt olevan yleistä, että juuri rasvaiset ruoat ja niiden haju ällöttävät monia pahoinvoinnin kourissa.

Mies todistaa, kun jättimäinen hodari uppoaa vaivattomasti parempiin suihin. Vaikka sen jälkeen olo on täysi, ajatus lähestyvästä iltapalasta ei ole lainkaan mahdoton. Jätän sen silti perusiltaa pienemmäksi.

Seuraavina viikkoina nälästä tulee tuttu ja usein tavattu kumppani.

Välillä käyn myös yöllä syömässä, kuten erään kerran mökillä kello 04.00. Siellä siirryn näkkileivästä hapankorppuihin. Lähinnä siksi, koska pidän niistä enemmän ja olemme kerrankin muistaneet ostaa niitä.

Kaikki ruoka maistuu ja tuoksuu ihan samalta kuin ennenkin, eikä ruokaan liittyviä erikoisia mielitekoja tai ällötyksiä ole. Toki nautin edelleen hyvästä ruosta, se on osa minua. Sen lisäksi tietyt herkut (kuten Fazerin suklaalevy kokonaisilla hasselpähkinöillä) ovat heikkouteni, muttei niitä tee mieli sen useammin kuin tavallisesti.

Normaalisi kohdallani nälkä kehittyy hitaan lisäksi asteittain, vähitellen. Niin, että ensin huomaan olevani hieman nälkäinen, ja tunnin päästä muistan olevani sitä edelleen, ehkä jonkin verran enemmän kuin äsken. Ja niin edelleen.

Nyt nälkä tulee niin, että vielä sekunti sitten sitä ei ollut ollenkaan ja nyt on, ja se on KOVA.
Sellainen voisin-syödä-hevosen-kova.

Jos en kuitenkaan pääse välittömästi ruoan pariin, ei tapahdu oikeastaan mitään.
En ala voida pahoin. Ei heikota, ei väsytä, ei kiukuta.

Nälkä vain jatkuu, hallitsevana ja vaativana.
Vatsan kovaääninen kurninta jatkuu. Niin kauan, kunnes saan ruokaa.

Nälkä myös menee hitaammin ohi. Usein kun olen jo syönyt, nälästä on edelleen jäljellä vaisut rippeet. Täysin nälättömän, suuren kylläisyyden tunteen saavuttamisessa kestää tavanomaista kauemmin aikaa.

Tämä taitaa nyt olla se sellainen kuuluisa Selkeä Oire, jota kovasti olen kaivannut.