Erävoittoja

Muistan ensimmäisen kerran, kun tajusin, että joku tarkkasilmäinen tuntematon voisi huomata minussa jotain erilaista. Viikkoja oli silloin 8+4, ensimmäinen kunnallinen ultra oli tulossa muutaman päivän päästä.

Olimme ystävän kanssa kiertelemässä ostoskeskusta kaupungissa, jota en ennestään tuntenut.

Minulla oli päällä löysä, sileäpintainen ja jäykästi muodossa pysyvä, pitkä paita.
Se päällä ei ollut nähtävissä mitään erityistä.

Paitsi silloin, kun käsilaukkuni nyöri kulki rintojen välistä ja kyljen kautta selän puolelle, painaen paidan muodon tyköistuvammaksi.

Silloin vatsa tuli vähän enemmän esiin. Se paljasti omituisen alhaalta alkavan, yllättävän ylhäälle päättyvän pienesti paisuneen muotonsa. Vaikken ollut ehtinyt syödä vielä edessä häämöttävää tukevaa buffetlounasta.

Tai sitten vain kuvittelin kaiken, sekin oli mahdollista.

Mutta joka tapauksessa, epäilin, että joku erityisen tarkka ihminen voisi minut nähdessään ajatella jo raskauden mahdollisuutta. Hän voisi ajatella esimerkiksi: "Tuo on valinnut epäimartelevan asun pömppömahastaan huolimatta, muuten vain hetkellisesti turvonnut, tai sitten alussa raskaana".

Katselin vaaterekkien viereisistä peilistä takaisin katsovaa naista ja mietin, olenko se todella minä?

Ystävän hypistellessä Partioaitassa laadukkaita ulkoilutakkeja ja reisitaskuhousuja, kysyin häneltä vaivihkaa, kuvittelenko vain vai näkyykö minusta jotain.

"Kyllähän se vähän jo näkyy, jos tarkkaan katsoo", ystävä totesi laskiessaan vedenpitävät, mutta turhan arvokkaat paljasjalkakengät haluttomana takaisin hyllyyn.

Se riitti minulle.

Siispä silmäni hakeutuivat väkisin jokaiseen peiliin.

En kuitenkaan pysähtynyt niiden eteen, se olisi ollut typerää.
Enhän edes sovittanut tai mallannut ylleni mitään.

Vilkaisin vain ohimennessäni.
Joka kerta.

Kuljin ystävän perässä vaateliikkeissä katselemassa vaatteita, joita en voinut ostaa. Järkeilin, ettei ole mitään järkeä ostaa vaatteita, jotka ovat sopivia nyt, jos.

Jos tämä raskaus etenee.

Jos ostaisin ja raskaus todettaisiin keskeytyneeksi, sekin olisi kamalaa.
Olisin aavistanut etukäteen oikein, että tarvitsen jatkossa ihan omankokoisiani vaatteita.

Sitä en ainakaan halunnut.

Tänään epäilen taas kerran, että vatsani kasvu on hiipunut.
Että sen sisältö on luovuttanut, näivettynyt.

Se näyttää ihan samalta, kuin on jo pitkän aikaa näyttänyt.
Eikö sen pitäisi kasvaa viikkojen kuluessa, edes ihan vähäsen?

Mielestäni se on kasvanut aavistuksen verran joka viikko, mutta kasvu on havaintojeni mukaan ajan saatossa pysähtynyt.

Seison peilin edessä arvioimassa sitä eri kulmista. Joka toinen kerta olen tyytyväinen näkemääni ja vakuuttunut, joka toinen kerta epäileväinen ja peloissani.

Se on erilainen kuin viikko sitten.
Vähän erilainen. Tarpeeksi erilainen.

Vai onko sittenkään?

Jatkuva itsensä tarkkaileminen on väsyttävää.
En osaa karistaa tunnetta, että minun täytyy olla valmis kaikkeen.

Kokoajan.

Jokaiseen skenaarioon, pahimpiinkin uutisiin. Vaikka raskausoireet ovat vähäiset ja muun muassa väsymys loistaa poissaolollaan, tunnistan, että tämä kaikki on henkisesti uuvuttavaa.

Jokainen hetki ja tunti, jonka pystyn vain olemaan sen suurempia murehtimatta, on suuri ylpeyden aihe ja erävoitto.

Niitä ei ole paljon, mutta niitä on.