Punaista sormissa

Mökillä kaikki on hyvällä tavalla pysähtynyttä.

Niskaturvotusultra on parin päivän päästä. Olen käynyt sitä varten verikokeissa, jossa on samalla mitattu tyroksiiniarvot. Ne ovat tuplatulla annoksella hyvät, tarvetta muutoksiin ei ole.

"Relax, take it easy.
For there is nothing that we can do", kehottaa Mika radiossa.

Nojaan jykevään hirsiseinään ja katson järvelle.

Tiedän, että illan tullessa sorsat uivat lähelle laituria kaakattaen.
Ja kun tulee aamu, kurjet huutavat vastarannalla.

Mitään ei voi tehdä.
Muuta kuin elää ja odottaa.

Ja sehän minun pitäisi jo tässä vaiheessa osata.
Elämisestä en tiedä, mutta ainakin odottaa.

Tällaisissa riisutuissa mökkiolosuhteissa korostuu aina, miten taitava Mies on.
Oikeastaan kaikessa, mihin ryhtyy.

Eikä se ole milllään tavalla pakotettua, hän vain on.
Luonnostaan.

Hän on kätevä käsistään. Pilkkoo puut, tyhjentää vedellä täyttyneen veneen, saa tulipesät syttymään ja kaminat vetämään, käyttää vaivatta kaasulla toimivia, itselleen outoja laitteita, saa paljun pysymään koko illan oikeassa lämpötilassa.

Minä saatan tuusata irronneen ruuvin kanssa kymmenen minuuttia oikeastaan tajuamatta, mitä pitää tehdä ja miten päin se kuuluu. Sitten Mies saapuu paikalle, ja laittaa sen sekunnissa.

Joskus harvoin ensimmäinen asia, jota hän yrittää, ei onnistu.
Hän miettii hetken, ja keksii ratkaisun. Seuraavaksi onnistuu.

Siellä minne minä menen, jokin ei irtoa, mene paikoilleen, pysy paikoillaan, syty, sammu.
Sitten hän tulee, ja asiat hoituvat.

Paikalla ollesssaan hän saa aikaan tunteen, että kaikki järjestyy.

Kaikessa muussa, paitsi tässä raskaudessa.
Koska tämä on asia, jolle hänkään ei voi mitään, kävi mitä tahansa.

Käymme kaupassa täydentämässä ruokavarastoja.
Kojussa myydään kesän viimeisiä mansikoita.

Ostamme rasiallisen.
Käy ilmi, että niistä varsinkin alimmaiset ovat jo muhjaantuneita.

On parempi syödä koko rasia tänään, huomiseen ei kannata jättää.
Iltapalalla otan viimeiset mansikat. On jo pilkkopimeää.

Yöllä käyn taskulampun hailakassa valossa huussissa.
Tähän on tultu, että käyn joka yö kerran vessassa, mitä en normaalisti tee.

Unenpöpperössäni kuulen, kuinka sade väreilee ilmassa, on kastellut jo hennosti mustikan- ja puolukanvarvut polun varrella. Yö hengittää rauhallisena syvin vedoin, kuin hetkeksi lepytetty hirviö.

Aamulla on päästävä heti uudestaan huussiin.
 

Matkalla päärakennukseen näen sormeni.
Ne ovat vanhassa, kuivuneessa veressä.
 

Sitä on sormenpäissä, ei muualla.

Se on ruostuneen, hennosti kuparisen sävyistä.

Noniin.
Nyt tämä tapahtuu.

Se on ainoa ajatus, jonka pystyn muodostamaan.

En hengitä. En tunne raajojani.
Ne ovat kadonneet jonnekin, niin kuin minäkin.

Mitä yöllä tapahtui?

Tunsinko jotain omituista, jota yritin pimeässä selvittää?

Mitä huussissa äsken tapahtui?

Vuosinko verta?
Katsoinko edes ja jos, miten tarkkaan?

Ryntään takaisin huussiin.

Paperiin ei tule verta. Ei tullut aamullakaan, olen siitä varma.
Muistan, että katsoin. Katson aina, edelleen.

Mutta entä yöllä?
En olisi nähnyt, vaikka olisin katsonut.

"Se on sitä mansikkaa", Mies toteaa rauhallisesti, kun astun tupaan.

Mutta minä en vakuutu.

Pesen punaista pois. Ei lähde millään.
Se on jämähtänyt ihooni kiinni kuin tatuointi.

Se kalvaa minua, saa entistä epäilevämmäksi.
Veri käyttäytyy näin, pysyy tiukassa.

Kuivunut veri.

Käyn tehostetuin välein tarkastamassa tilanteen paperista.
Tunnustelen, tarkkailen. Kun Mies ei huomaa, käytän sormea sisällä ja katson.

Entä jos punaista ilmestyy lisää?

On myöhäinen ilta, kun pulssini lopulta alkaa tyyntyä.
On mennyt kokonainen päivä, ennen kuin uskon.

Se oli mansikkaa.

En jaksanut lähteä pesemään käsiä iltapalan jälkeen, koska oli pilkkopimeää ja väsytti.
Mansikat olivat pehmeitä ja vetisiä. Niiden neste imeytyi sormiini ja seuraavana aamuna kuivuneena näytti erehdyttävästi vereltä.

Iltapalalla kerron Miehelle viimein uskovani, luottavani taas.
Hän ei sano mitään, mutta katsoo minua pitkään.

Seuraavana päivänä on luvattu sadetta.
Mies haluaa käydä pitemmän matkan päässä isommassa kaupassa.

Kuljemme ostoskärryjen kanssa kerrankin ilman kiirettä, kaikessa rauhassa. Siitä huolimatta emme saa ostetuksi oikein mitään järkevää. Toisaalta emme tarvitsekaan mitään erityistä.

Tavarapaljouden keskellä ajaudun miettimään hiljaa mielessäni joululahjoja.
Rakastan niiden antamista. Saatan ostaa niitä jo pitkin syksyä varastoon, joskus kesälläkin.

Totean, etten itse tarvitse yhtäkään lahjaa, jos silloin kaikki on hyvin ja olen vielä raskaana.

Miehen katsellessa urheiluvaatteita kiertelen naistenvaateosastolla.
Edelleen tuntuu hassulta kävellä keskellä kaikkea nättiä, jota en voi tai halua ostaa.

Vähän muista erillään huomaan kivan mekon.
Se on alennuksessa. Siinä on pientä rypytystä etumuksessa.

Kun tajuan sen olevan ÄITIYSVAATTEET-nurkkauksessa, sävähdän kauemmaksi.
Kuljen sen ohi monta kertaa, kartan sitä kuin ruttoa.

Kun Miehellä kestää vertaillesssa Ryobin akkuja, päätän rohkaistua.
Harppaan vaivihkaa mekon luokse, kuin olisin moneen kertaan kielletyllä asialla.

Mamalicious, lukee hintalapussa.
Se on jollain tapaa kiva, minunoloiseni. Voisin käyttää sitä.

Siinä on pitkät hihat, ja se on ilmeisesti jotenkin monikäyttöinen, sillä lapussa lukee myös:
"When pregnant. When nursing."

Ne sanat lukiessani havahdun. Mitä ihmettä oikein olen tekemässä?
Enhän minä voi ostaa tällaista.

Olenko menettämässä lopullisesti järkeni?
Niskaturvotusultra on vasta edessä, ja täällä jo katselen äitiysvaatteita.

Palautan itseni tiukasti ruotuun ja luikin Miehen luokse.
Näiden aika ei ole vielä moneen hetkeen.