Mitä tänne kuuluu, ovat monet kyselleet.
Lapsi kasvaa ja kehittyy. Keksii joka päivä kaikenlaista uutta, niin hyvässä kuin pahassa. Puhetta on alkanut viimeisen kuukauden sisään tulla valtavat määrät, uusia sanoja ilmestyy päivittäin useita.
Hän on uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa hitaasti lämpiävä hiljainen tarkkailija, kuten isänsä. Tuttujen kesken äärimmäisen herkästi syttyvä, innostuva ja kovaääninen, kuten äitinsä.
Hän palvoo isäänsä, haluaa tehdä kaiken juuri samalla tavalla kuin hän. On ilmiselvää, että he ovat toistensa mielessä aina ensimmäisenä ja viimeisenä. Minne he ikinä menevätkin, yhdessä tai erikseen.
Olen saanut masennusdiagnoosin ja aloittanut mielialalääkityksen sekä viikoittaisen terapian.
On ollut pitkä tie hyväksyä, että minä todella sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Minä. Kaiken tämän jälkeen.
Eräs ystäväni totesi, että hänen mielestään kaiken kokemani huomioon ottaen olisi pikemminkin ihme, jos en olisi sairastunut masennukseen, kuin se, että sairastuin.
Aloitan vuoden alusta osa-aikaisesti työt ja lapsi aloittaa osa-aikaisena päivähoidon. Olen kipuillut asiaa loputtomiin, mutta toivon, että lopulta tämä ratkaisu antaa meille molemmille mukavaa vaihtelua arkeen.
Joskus vuosia sitten ostamani body sopii nyt lapselleni.
Kun puin sen ensi kertaa hänen päälleen, katsoin sitä pitkään.
Se oli vuosikausia muovipussissa työnnettynä vaatekaappini perimmäiseen nurkkaan.
Juuri nyt se on pyykkikorissa käytön jäljiltä, eikä yksi sitkeä tahra meinaa millään lähteä.
Sain lopulta sen, mistä haaveilin niin kauan, niin kovasti.
Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa.
Minusta tuli äiti.
Minulla on lapsi, joka leikkii duplolegoilla. Niitä löytyy milloin mistäkin, myös joulukuusesta.
Lapsi, joka rakastaa juoksemista, Pupuaan ja kaikenlaisia työkoneita kaivinkoneesta roska-autoon.
Miltä se oikeasti tuntuu, millaista se on?
En koskaan ennen nauttinut elämästäni yhtä paljon samalla kun tunnen uupuvani sen alle.
En ole koskaan ennen ollut yhtä väsynyt.
En ole koskaan ennen tuntenut itseäni ja elämääni yhtä tarpeelliseksi.
En ole koskaan ennen halunnut yhtä palavasti olla yksin. Tehdä ihan mitä vain, käydä kaupassa, suihkussa, imuroida, siivota pahamaineinen ulkovarasto. Kunhan vain se tapahtuu rauhassa, keskeytyksettä, omaan tahtiin.
En ole koskaan ennen huvittunut yhtä usein arjessani, kaikinlaisissa pienissä ja ohimenevissä hetkissä.
En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta raivoa ketään kohtaan, kuin omaa lastani.
En ole koskaan ennen tuntenut yhtä suurta iloa jonkun toisen ilosta tai onnistumisesta, kuin oman lapseni.
En ole koskaan ennen kerännyt (ja etsinyt) vastaavalla tahdilla kaksikymmentä kertaa päivässä iänikuisen samoja tavaroita paikoilleen, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, aloittaakseni taas alusta.
En ole koskaan ennen ollut yhdessä hetkessä aivan hurmaantunut jonkun ihmisen söpöydestä ja toisessa hetkessä kahdenkymmenen minuutin päästä täysin kypsä hänen tahtomisiinsa, "auttamiseensa" tai yleiseen järjenjuoksuunsa.
En ole koskaan ennen ymmärtänyt, miten järjettömän paljon säätöä sisältyy normaaliin pikkulapsiarkeen. Kaikki se metatyön, aikatauluttamisen, organisoinnin, siivoamisen, ennakoinnin määrä. Mitä tehdään tänään ja huomenna, kumpi on lapsen kanssa silloin, mitä olisi kaikista tärkeintä saada tehtyä.
En ole koskaan ennen katsonut jotakuta tai hänen käytöstään niin suurella mielenkiinnolla ja ylpeydellä. Mitähän se seuraavaksi keksii?
En ole koskaan ennen tuntenut näin paljon syyllisyyttä. Kaikesta. Mistä vaan.
Mitä olen tai en ole. Mitä teen tai en tee. Mitä tunnen tai en tunne.
En ole koskaan ennen tiennyt, että ne kaikki kuvitelmat, joita kipeinä lapsettomuusvuosina pyörittelin päässäni. Merkit, joita olin näkevinäni kaikkialla. Siitä, että lapsen kanssa olen hyväksytympi, näkyvämpi, tärkeämpi, enemmän olemassaoleva kuin ilman. Että ne eivät olleet kuvitelmaa.
Ne tietynlaiset lempeät hymyt ja katseet, joita näin lapsen kanssa liikkuvien saavan tuntemattomilta ihmisiltä, missä tahansa. Ne myönnytykset työpaikalla, saatu sympatia kaveripiirissä, korostunut kiinnostus sukulaisilta, ymmärrys vierailta. Ne aavistukset, joiden toivoin olevan suureksi osaksi vain omassa päässäni, johtuvan tilanteestani, joka vain kärjistää näkemään kaikenlaista.
En ennen tiennyt, että ne ovat kaikki tässä yhteiskunnassa totta.
Se todella on niin, valitettavasti. Vaikkei se saisi olla niin, sen ei kuuluisi olla niin.
Onneksi en silloin tiennyt.
Jos jotain olen oppinut, niin sen, että lapsen saaminen, vauvavuosi ja pikkulapsiaika yleensä voivat olla suurten ristiriitojen ja vastakohtien aikaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Ainakin itselleni ne ovat sitä olleet.
Ja se on ihan okei.
Niin voi olla, vaikka menneisyys olisi mitä tahansa.
Jos joku väittää muuta, häntä ei pidä uskoa.
Kiitollinen voi olla vaikkei aina jaksaisi, rakastaa voi samaan aikaan kun ahdistaa.
Kiitän sydämestäni kaikkia kuulumisten kyselijöitä ja täällä blogissa edelleen vierailevia.
Haluaisin kertoa niin monesta asiasta, mutta aikaa ja voimavaroja on hyvin rajatusti.
Toivotan rauhallista, mahdollisimman stressivapaata ja omannäköistä joulua.
Ennen kaikkea toivon, että jokainen lasta toivova saisi vielä joskus viettää joulua lapsensa kanssa.
Sydämeeni ei lakkaa sattumasta niiden puolesta, jotka eivät saa.
Äitiys on juuri noin ristiriitaista kuin edellä kuvailit. Sitä tuntee aina olevansa jotain joko aivan liikaa tai aivan liian vähän. Olevansa aina väärässä paikassa esim. töiden suhteen jne loputtomiin.
VastaaPoistaVastuuntuntoisuus vaatii hintansa. Minusta oli ihana lukea miehesi ja poikasi välisestä hyvästä suhteesta, siitä saat varmasti lisävoimia jaksamiseen. Ota hyvillä mielin vastaan kaikki tarjottu apu,
ajan myötä kyllä helpottaa.
Oikein hyvää uutta vuotta ja tsemppiä työn ja päivähoidon aloittamiseen.
Se on ihan totta, että Miehen ja pojan välistä suhdetta on hienoa seurata, ja se antaa paljon voimaa. Itsekin uskon, että ajan myötä tietyt asiat helpottuvat, vaikka jonkinasteinen ristiriitaisuus ja riittämättömyyden tunne varmasti kuuluvat äitiyteen (ja vanhemmuuteen) erottamattomasti, sisäsyntyisinä. Suuret kiitokset empatiasta ja tsempeistä, kaikkea hyvää myös sinne!
PoistaOlisin voinut kirjoittaa nuo samat asiat, paitsi etten olisi osannut pukea niitä sanoiksi noin hyvin ❤ Totta joka sana. Vanhemmuus (tai äitiys) on maailman ristiriitaisin asia.
VastaaPoistaToivotan teille uudelle vuodelle kaikkea hyvää 💫😌
Näin se on, välillä sen suuren ristiriitaisuuden myöntäminen itselle saati muille on vain korkean kynnyksen takana. Kiitos paljon, samoin sinne kaikkea hyvää tähän vuoteen!
PoistaKiitos, että jaoit nämä ajatukset ja tunteet niin avoimesti ja rehellisesti. Kirjoituksesi kosketti syvältä, ja uskon, että moni äiti, vanhempi tai lasta toivonut voi samaistua näihin sanoihin. Lapsen saaminen ja vanhemmuus on todellakin täynnä ristiriitaisia tunteita, mutta juuri niistä löytyy elämän syvin kauneus ja merkitys – ilo, uupumus, rakkaus, riittämättömyys, kaikki yhtä aikaa.
VastaaPoistaOn rohkeaa, että olet tunnistanut omat tarpeesi ja hakeutunut avun piiriin. Se on rakkauden teko paitsi itseäsi myös perhettäsi kohtaan. Toivon sinulle voimia ja lempeyttä itseäsi kohtaan, etenkin silloin, kun kaikki tuntuu raskaalta.
Toivotan teidän perheellenne lämpöä ja rauhaa tähän joulunaikaan sekä ja paljon hyviä hetkiä tähän uuteenvuoteen. Sinä olet ihana äiti, ja lapsesi on onnekas saadessaan kasvaa rakkauden ympäröimänä. ❤
Tiivistit todella hyvin, mitä itsekin ajattelen. Kaiken sen kaaoksen - sekä mielensisäisen että ulkoisen - taustalta löytyy valtavan syvää merkitystä, välillä se vain uhkaa jäädä peittoon ja näkemättä.
PoistaYritän itsekin nähdä asian nykyään niin päin, että avun hakeminen on nimenomaan vahvuutta, ei heikkoutta. Kiitän kauniista ja lempeistä sanoistasi, ne ilahduttivat kovasti. Ihania hetkiä ja onnistumisia myös teidän perheelle (niin arkeen kuin juhlaan) tähän vuoteen!