Jalkapallo

Tänä kesänä takapihallamme on jalkapallo.

Tahattomasti lapsettomana minulla oli tapana tarkastella kävelylenkeillä ihmisten pihoja. Ajauduin tekemään sitä etenkin kesäisin.

Tunsin katselevani sisään sellaiseen elämään, johon minulla ei ollut muuta pääsyä.

Ehkä eniten kaikista näyistä satuttivat juuri ne pihat, jotka olivat tällä hetkellä hiljaisia, vaan eivät selvästikään kauaa.

Hiekkalapiot olivat jääneet ämpärin kanssa esille.
Oli lähdetty päiväunille, ehkä väli- tai iltapalalle.

Potkulaudat, traktorit ja trampoliinit tönöttivät nurmikolla irvokkaina, suorastaan maireina.

Noillakin on.
Ja noilla.

Hei, tuolla on talo, jossa ei ole mitään merkkiä lapsesta!
Paitsi tuo autotallin takana oleva pitsiverhoinen leikkimökki.

Ne olivat mielessäni onnistuneiden ihmisten pihoja.
Niiden, jotka olivat saavuttaneet elämässään sen tärkeimmän.

Eilen illalla huomasin, että takapihallemme oli unohtunut lojumaan Miehen jalkapallo. Hän oli potkinut sitä poikamme kanssa aiemmin päivällä.

Mietin ensin pitkään, miksi näky tuntui minussa niin oudolta.

Sitten ymmärsin.
Meidän pihastamme oli tullut sellaisten ihmisten piha.

Tänään, lapsettomien lauantaina, mietin kuitenkin ennen kaikkea yhtä kohtaamista muutama viikko sitten.

Olimme poikani kanssa kahvilan kassalla.
Hän istui ostoskärryissä.

Edellämme oli kaksi iäkästä rouvaa, kaikesta päätellen ystävättäret.
Toinen rouvista oli jo maksanut ja lähtenyt tarjottimensa kanssa etsimään mieluisaa paikkaa.

Toinen rouvista oli maksamassa omaa kakkupalaansa.
Hänen silmänsä hakeutuivat poikani silmiin, ja jäivät kiinni.

Hän ei yksinkertaisesti saanut irroitettua katsettaan pojastani.
Poika tuijotti häntä takaisin uteliaan vakavana.

Rouvan kasvoille levisi aseistariisuva hymy.
Hän vaikutti unohtavan tyystin ajan, paikan ja tilanteen, missä oli.

”Voi oletpa sinä niin suloinen”, hän henkäisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan suurilla tummilla silmillään.

Seurasi monenlaisia asiaan kuuluvia kysymyksiä.

Minkäikäinen poikani on. Sanooko jo sanoja. Käveleekö.
Ja minkäsväriset nuo silmät oikeastaan ovatkaan, nyt kun tarkemmin katsoo?

Kaiken tämän ajan hän tuijotti poikaani lumoutuneena, täysin kahvilan hälinän, takanaan kasvavan jonon ja odottavan ystävättärensä unohtaneena.

Hänen katseessaan oli jotain erityistä, mistä en kuitenkaan saanut kiinni.
Niin loputtoman pehmeää, hellää. Kuin poikani olisi ollut ihmeellisin asia, jonka hän on nähnyt.

Kaiken pysähtymisen ja ajan arvoinen.

Ja samaan aikaan katseessa oli jotain muuta.
Jotain, mitä en osannut sanallistaa.

Samaan aikaan hämmentyneen oloinen kahvilan työntekijä yritti kassalla saada selvyyttä, mitä minä haluan tilata.

En tietenkään halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta tai töykeältä, enkä antaa kuvaa, että rouva jollain tapaa häiritsisi tai olisi tielläni, joten vastailin parhaani mukaan vuoroin rouvan ja vuoroin kassatyöntekijän kysymyksiin rouvan seisoessa edelleen siinä paikalla, johon hän oli niille sijoilleen seisahtunut kohdatessaan lapseni. Siinä, missä oikeastaan minun kuuluisi olla ja maksaa tilaukseni.

”Sinä katsot minua niin tarkasti, voi hyvänen aika”, hän huokaisi.
Poika jatkoi tuijottamistaan.

”Mikä hänen nimensä on?” hän kysyi. Kerroin. ”Hauska tutustua”, hän esittäytyi koskettaen pientä kättä lempeästi, ”minun nimeni on Kaisa (nimi muutettu).”

Hymyilin. Juttelimme vielä hetken.

”Minulla kun ei ole omia lapsia”, hän sanoi lopuksi hiljaa.
”Eikä tietysti lapsenlapsiakaan.”

En keksinyt muutakaan sanottavaa, joten nyökkäsin, ja sanoin ”niin”.
Ymmärsin nyt, mitä hänen katseensa oli täynnä.

En tiennyt oliko se surua, vai pikemminkin haikeutta.
Sen tiesin, että siinä oli kaipausta.

”Oikein hyvää päivänjatkoa teille”, rouva toivotti lopuksi.
”Kiitos samoin teille.”

Tänään mietin häntä ja sitä, että minullekin olisi voinut käydä niin.

Se voisin aivan hyvin olla myös minä, joka aina vain, vuodesta toiseen katselee jalkapalloja toisten takapihoilla. Joka vuosikymmenten päästä kohtaa kahvilassa samanlaisen lapsen, samalla tapaa.

Saavuttamattomasta lumoutuen.