On ollut aikoja, kun blogi ei ole viikkokausiin käynyt edes mielessäkään.
Jolloin kaikki ylimääräinen on tuntunut sietämättömältä kuormalta, täysin ylitsepääsemättömältä.
On ollut myös aikoja, kun olen miettinyt blogia päivittäin.
Sitä, että on niin monia asioista, joista haluaisin jaksaa kirjoittaa.
Viime aikoina blogi on käynyt mielessä yhä useammin.
Se, haluaisin sanoa edes jotakin.
Vaikka edes vähän, jostakin.
Tiedän, että kuukausien hiljaiselosta huolimatta täällä käy päivittäin hämmentävä määrä ihmisiä kurkkaamassa, onko tullut mitään uutta. Kenties joku vasta tutustuu juuri löytämiinsä teksteihin.
Lapsemme oppi nukkumaan öitä vajaan vuoden ikäisenä.
Sitä ennen olin herännyt keskimäärin noin kahden tunnin välein, jokaikinen yö. Kuukausi toisensa jälkeen, kuunnellen milloin keneltäkin milloin mitäkin, minkä jälkeen aivan varmasti helpottaa.
Kun saa aloittaa kiinteät ruoat, niin varmasti helpottaa.
Ei helpottanut.
Kun lapsi lähtee enemmän liikkumaan, niin varmasti helpottaa, kun hän väsyy enemmän.
Ei helpottanut.
Kun lopettaa yöimetykset, niin varmasti helpottaa.
Helpotti hetkeksi, kunnes tuli eroahdistuskausi numero 29.
Viimeisen vuoden aikana olen oppinut monenlaista väsymyksestä.
Kuten esimerkiksi sen, että aiemmin en tiennyt siitä yhtikäs mitään.
Maanantaiaamut töissä pitkäksi venähtäneen sarjamaratonin jälkeen.
Töihin paluu kesäloman jälkeen, kun lomaunirytmi vielä väittää, että klo 22 on hyvä aika lähteä lenkille.
Ne tuntuvat toki hetkellisesti ikävältä ja raskaalta, mutta krooninen, massiivinen unenpuute on eri asia.
Kun väsymys saavuttaa tietyn pisteen, on hyvin vaikeaa olla enää ajattelematta mitään muuta, kuin sitä, miten väsynyt juuri sillä hetkellä on.
Silloin elämästä tulee pelkkää hetki kerrallaan selviytymistä.
Minuutista toiseen, tunnista toiseen, päiväunista toisiin.
Muistan edelleen poikani ensimmäiset pitemmät unipätkät.
Oma viiden tunnin yhtenäinen unipätkä tuntui uskomattomalta.
Kävin katsomassa klo 04.00, onko hän vielä elossa pinnasängyssään, omassa huoneessaan.
Muistan ensimmäiset kokonaiset yöt.
Ne olivat pelkkää euforiaa.
Voiko ihmisestä todella tuntua tältä? toistelin sekä mielessäni että ääneen.
Onko minusta tosiaan joskus aiemminkin tuntunut tältä? Jos on, niin en muista sellaista enää?
Olo oli äärettömän helpottunut.
Mieliala koheni huimasti. Suurin ahdistuksen terä taittui nopeasti.
Jaksoin tehdä päiväunien aikana muutakin, kuin vain kerätä itseäni tai sitä, mitä siitä oli jäljellä.
Toki niin kuin aina kun on kysymys pienestä lapsesta, kaikki on jatkuvassa muutoksessa.
Useita viikkoja jatkuneen loistokkuuden jälkeen meillä on nukuttu välillä hyvin, välillä huonosti ja välillä todella huonosti. Ei kuitenkaan enää samalla tavalla huonosti, kuin ennen.
Olemme lapsen kanssa olleet molemmat koko alkuvuoden ärsyttävästi on-off-kipeinä, ja se on tietenkin vaikuttanut uniin. Kuitenkin pohjavire öissä on ollut toiveikas. Taito nukkua ei ole kadonnut mihinkään.
Pitkään vastasin kaikille kysyjille, että meille kuuluu hyvää, niin paljon parempaa, kuin ennen.
Jaksan päivät paljon paremmin. Tunnen, kuinka kehoni elpyy, toipuu kokemastaan.
Minä olin vain niin väsynyt, totesin tuntien salaa selittämätöntä helpotusta.
Ei minussa olekaan mitään sen enempää vialla. Se oli vain väsymystä.
Noh.
Nyt tiedän, ettei se ihan niin ollutkaan.
Tämä ei ole pelkkää väsymystä, olen siitä varma.
Mitä tämä tuntemani ahdistus tarkalleen ottaen on, sitä en vielä tiedä.
Mutta se on olemassa, edelleen. Huolimatta siitä, että nukun nykyään tuhat kertaa paremmin.
Minulta on kerran kysytty suoraan vauvavuoden aikana kysymys, joka on epäilemättä ollut äänettömänä useampien huulilla, heidän kuunnellessaan meidän kuulumisiamme.
"Kaduttaako?"
En voi väittää, etteikö joinain yön pimeinä tunteina olisi tullut mieleen, että oliko missään tässä mitään järkeä. Helpommallakin elämässään olisi voinut päästä, ja ihan omilla toisenlaisilla valinnoilla.
Mutta vastaukseni on silti sama:
Ei kaduta.
Olen ahdistunut, ylikierroksilla ja erinäisiä ristiriitaisia syyllisyydentuntemuksia täynnä.
Lisäksi olen elänyt viimeisen vuoden tavoistani poiketen hyvin vahvasti hetkessä, päivästä toiseen.
Mutta (ensin sosiaalisesti ja sitten) tahattomasti lapsettomana olin kertakaikkisen, pohjattoman surullinen. Kokoajan. Elin elämääni kaiken aikaa menneessä tai vaihtoehtoisesti kaukana tulevassa, pysähtyen äärimmäisen harvoin juuri meneillään olevaan hetkeen.
Halusin lasta niin kovasti, etten usko, että mikään muu olisi saanut sitä surua sammumaan.
Sitä surua, elämäni suurinta, ei enää ole.
Tänään en ole surullinen.
Enkä enää pelkää.
perjantai 12. huhtikuuta 2024
En surullinen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tavoitan monia ajatuksia, mistä kirjoitat. Nyt vasta törmäsin blogiisi. Kuulostaa vähän siltä, että teidänkin lapsi on suuritarpeinen tapaus. Välillä se on tuntunut todella kipeältä verrata omaa lastaan muiden helpompiin versioihin. Miettiä, miten erilainen kokemus vauvavuosi ja vanhemmuus olisi voinut olla.
VastaaPoistaNyt poika on 3. Ei edelleenkään nuku kokonaisia öitä, mutta usein sentään alkuyöstä 5-6 tunnin pätkän, jonka nukun hänen kanssaan (nukahdetaan samaan aikaan). Yleensä en häiriinny kamalasti hänen yöheräämisistään, koska nukumme perhepedissä, mutta nyt minulla on joka tapauksessa vihdoinkin vakavasti aikeena vierottaa hänet yöimetyksestä. En ole ihan varma, että olisinko nukkunut tämän 3 vuoden aikana yhden 8 tunnin yhtenäisen yön. Voi olla että hän kävi silloinkin tissillä, mutta en muistanut sitä aamulla.
Lapsen kasvettua olen osannut vähentää hänen ja meidän vertaamista muihin. Mistään tukitoimista en koe saaneeni mitään mullistavaa apua. Lopulta lapsen kasvaessa aloimme päästä arjessa "paremmalle puolelle" eikä se enää tuntunut niin hukuttavalta. Päiväkoti oli myös iso helpotus, kun lopulta myönnyin siihen ja katsoin lapsen olevan valmis.
Kiitos, kun jaoit ajatuksiasi ja kokemuksiasi. Samaan lopputulokseen olen tullut, että vertaillessa omaa lasta muihin lapsiin ei varsinaisesti saavuta hyviä asioita, lähinnä pahan mielen ja paineita itselle. Viheliäistä on, että sitä on silti hyvin hankalaa olla tekemättä. Vietin suurimman osan vauvavuodesta ihmetellen, miksi monien muiden vauvat mm. nukkuvat ja syövät kiinteitä ruokia ilman sen isompia haasteita.
PoistaOn varmasti totta, että moni asia lopulta helpottaa viimeistään silloin, kun lapsi kasvaa ja hänestä tulee karttuvien taitojen ja rohkeuden myötä omatoimisempi ja vähemmän juuri vanhempiinsa "ripustautuva".
Uskon, että päivähoidosta tulee olemaan myös meille iso apu sitten siinä vaiheessa, kun palaan töihin ja raaskin pojan sinne laittaa. Todennäköisesti se tulee tapahtumaan aiemmin, kuin joskus aikanaan ennen häntä ajattelin. Voimia ja hyvää kevättä sinne!
Vanhemmuus, jos on yksi ilmaisu miten sitä kuvaisin, niin se, että vanhemmuus on täynnä ristiriitoja. Ainakin omani. Pitkän tahattoman lapsettomuuden jälkeen saimme lopulta ivf:n avulla lapsen. Hän on jo koululainen. Hän on aina ollut - miten sen kuvaisin, jos joistain lapsista sanotaan että ovat perustyytyväisiä, niin hän on aina ollut perustyytymätön. Vaativa vauva, vaativa taapero, vaativa leikki-ikäinen, vaativa kouluikäinen.. Pitkään ajattelin että marina, kiljunta ja ainainen vastustaminen loppuvat kun lapsi kasvaa siihen ja tuohon ikään - kaikenlaista on kokeiltu oppikirjojen mukaan, palkitsemista, huomiotta jättämistä- mutta lapsi joutuu usein epämukavuusalueelleen ja ilmaisee sen tavallaan, joka on ympäristölle kuormittava. Hiljalleen olen alkanut hyväksyä että näin tulee aina olemaan. Hän on vaativa nyt ja aina. Silti hän on rakas. Antaisin varmasti henkeni hänen puolestaan, jos sellainen tilanne tulisi. Mutta lasta, jolla on luonteeltaan aina nuttu nurin, on raskas- ja sanoisinko, epäkiitollista kasvattaa. On vaikea pukea sanoiksi niitä ristiriidan tunteita, joita vanhemmuuteen liittyy. Niin kiitollinen vanhemmuudesta - lapsettomuuden kamala taakka harteilla kannettavana aina, vaikka vanhemmaksi lopulta tulin ja sain kokea raskauden ihmeen ja oman lapsen saannin ja herkistyn sille aina yhtä paljon. Mutta vaihtaisin monta hetkeä poiskin. Luen ystävieni somepäivityksiä, joissa he kirjoittavat lapsiarjesta, että "päivääkään en vaihtaisi". Minä vaihtaisin montakin. Paljon on sellaista, mitä ei saa sanoa ääneen, koska vanhemmuuden myytti elää niin vahvana. Ehkä yksi iso ongelma on se, että näitä ei voi ääneen sanoa. Nimettömänä kehtaan tänne tulla tunnustamaan.
VastaaPoistaKiitos tästä kommentista ja pahoittelut vastauksen viipymisestä. Olen saanut sanoistasi paljon vertaistukea omaan tilanteeseen. Vanhemmuus todella on täynnä ristiriitoja. Se on ehkä asia, josta olen viimeisten vajaan kahden vuoden aikana eniten oppinut. Vanhemmuus on myös matka omaan itseen ja myös niihin omiin synkkiin, piilotettuihin puoliin. Ainakin näin olen itse vahvasti kokenut.
VastaaPoistaOlen täysin samaa mieltä kanssasi: Olen valtavan kiitollinen. Mutta yhtä lailla monta päivää vaihtaisin myös pois. En osaa samaistua sellaiseen ainaiseen siirappiseen hehkutukseen lapsista ja vanhemmuudesta, mitä jotkut omastakin lähipiiristä pitävät yllä. Toki jos he kokevat vanhemmuuden olevan pelkästään ihanaa, he saavat kokea niin. Itse en kuitenkaan tällaista tunnista. Siksi vertaistuki on kaikista tärkeää ja tieto siitä, että joku muukin on samanlaisia asioita ajatellut, ja myös välillä rimpuillut rimpuilemasta päästyään - vaikka onkin lapsettomuushoidot takana. Rauhallista joulun aikaa sinne!